Pekka Ervast

XIV

GOLGATA-MYSTEERIO

 

Ympäri kristikuntaa vietetään pääsiäisenä suurta juhlaa sen jumalan pojan, sen vapahtajan muistoksi, joka kuoli ristinpuulla ihmisten syntien tähden. Kaksituhatta vuotta on tätä asiaa kristittyjen kesken muisteltu ja uskottu ja kristityt ovat aina löytäneet lohdutusta ja sisäistä rauhan ja henkisen kohoamisen tunnetta siitä uskosta, että jumala on heidät puhdistanut kuolemallaan ristinpuulla heidän syntiensä puolesta ja sillä tavalla pelastanut heidän sielunsa pahan vallasta. Ja me voisimme sanoa, että samalla kuin kristikunta on uskonut ulkonaiseen vapahtajaan, joka on kuollut heidän tähtensä, samalla on kristikunta aivan johdonmukaisesti uskonut, että ihminen itsessään on auttamattomasti syntinen olento, joka ei voi nousta pahasta ilman ulkonaisen vapahtajan apua. Kristitty on oppinut näkemään, ettei hän "luonnollisessa tilassaan" ole mikään täydellinen, vaan päinvastoin sangen heikko, huono ja syntinen olento, ja tämä näkeminen on ollut omansa kasvattamaan hänessä nöyryyttä. Mutta jos tahdomme olla rehellisiä, täytyy meidän tunnustaa, että samalla tämä merkillinen oppi on kasvattanut monessa ahdasmielisyyttä ja ulkokultaisuutta, — vastenmielisiä ominaisuuksia, joita emme tahtoisi ihmisessä nähdä. Ihailemme ja rakastamme enemmän sellaista ihmistä, joka näkee ja näyttää, että hänessäkin on hyvää — ei ylpeile olemattomasta täydellisyydestä, mutta uskaltaa katsoa ylös taivaaseen, aurinkoa suoraan silmiin ja iloita siitä, että hänessäkin hyvän voima liikkuu, — kuin sitä, joka kulkee pää painossa, katselee maan matoa ja vertaa itseänsä siihen, vaikka hän ihmisenä on noussut kehityksessä niin paljon yli maan matosen. Ranskan vallankumouksen jälkeen, jolloin vapaampi tuulahdus rupesi liikkumaan ympäri kristillisen maailman, onkin ilmaantunut uskonnollisia virtauksia, jotka kieltäen ahdasmielisyyden ja ulkokultaisen nöyryyden, ovat tieteellisellä tavalla ruvenneet tutkimaan, onko kristinusko sitä, mitä olemme tähän saakka uskoneet sen olevan. Tämä tutkimus on nyt paljastanut niin hämmästyttäviä asioita, että monelta ihmiseltä on "lapsellinen" kristillinen usko kerrassaan hävinnyt. Tahdon mainita parista asiasta, joista toinen on vertailevan uskontotutkimuksen, toinen kriittisen raamatuntutkimuksen paljastama.

Kristittyinä olemme tottuneet ajattelemaan, että meidän kristinuskomme on erikoisasemassa muihin uskontoihin nähden, että se on ainoa jumalan ilmoittama uskonto ja että sen sisältö tietysti on toinen kuin muiden uskontojen. Mutta kuinka suuresti erehdymme! Vertaileva tutkimus on näyttänyt meille, että kaikissa uskonnoissa opetetaan samaa. Yksin niin peräti kristillinen käsitys kuin ihmiskunnan pelastus vapahtajan kautta tavataan pakanauskonnoissa satoja ja tuhansia vuosia ennen Kristusta. Kuinka moni vapahtaja onkaan syntynyt neitsyestä, Kristusta lukuun ottamatta: Buddha ja Krishna Intiassa, Horus-Osiris Egyptissä, Tammuz Babyloniassa, Zoroaster Persiassa, Quetzalcoatl Meksikossa jne.! Kuinka moni jumala onkaan uhrannut itsensä ihmiskunnan ja maailman puolesta, kuollut ja jälleen noussut ylös: Horus-Osiris Egyptissä, Tammuz-Adonis Babyloniassa ja Syriassa, Mithra Persiassa, Attis Frygiassa, Bakkhos-Dionysos Kreikassa, Krishna Intiassa jne.!

Toinen tosiseikka on taas seuraava: evankeliumein tarkka ja puolueeton tutkiminen on näyttänyt, että Jeesus ei olekaan mystinen jumala, vaan ihminen, joka on opettanut, millä silmällä meidän tulee katsella elämää ja kuolemaa ja millä tavalla meidän tulee elää voittaaksemme sielullemme todellisen rauhan ja autuuden. Jeesus on ollut opettaja ja hän on opettanut sellaista, jota ei nykyään kristinuskona opeteta ja josta ei kristityillä yleensä ole edes tietoa. Jeesus on esim. Matteuksen evankeliumin mukaan tuonut uusia käskyjä vanhojen Mooseksen käskyjen sijaan, mutta me emme niitä noudata, emme niitä edes tunne.

Näiden ym. hämmästyttävien tosiasiain johdosta lapsellisesti uskovaisten luku on meidän päivinämme vähentynyt.

Kuitenkin meidän täytyy rehellisinä totuuden etsijöinä tunnustaa, että kaikenlaisista tällaisista ns. paljastuksista huolimatta, vakavien ja todellisten kristittyjen mielestä kristinusko on sittenkin muuta kuin Jeesuksen oppi. Kristinusko on heidän mielestään jotakin mystistä ja sisäistä. He sanovat: "No niin, voi olla, ettemme ole kaikki tienneet vapahtajan opeista, ettemme ole kylliksi tarkkaan tutkineet evankeliumeja, vaikka olemmekin niitä lukeneet, mutta siitä riippumatta kristinusko on todellista sinällään. Meillä on vapahtaja, ja hänestä meillä on kokemusta. Meillä on kokemusta Kristuksesta, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme takia ja siksi että meillä on hänestä kokemusta, siksi meiltä ei voi riistää tätä kristinuskoa." Jos kristitty teologi pääsee arvostelemaan toisia uskontoja, niin hän aina arvostelee tältä kannalta: "Heillä ei ole meidän persoonallista vapahtajaamme". Jos hän arvostelee teosofiaa, niin hänen arvostelunsa on sama: "Teosofit eivät tiedä, mitä vapahtaja on, eivät mitään tiedä siitä mysteeriosta, joka tapahtui Golgatalla, kun vapahtajan veri vuoti ihmisten puolesta". Näin uskovaiset kristityt ja jumaluusoppineet arvostelevat kaikkia, jotka eivät ole heidän kannallaan. Onko nyt heidän arvostelunsa oikea, mikäli se koskee teosofeja? Jos teosofit ovat vilpittömiä totuudenetsijöitä, silloin he eivät saata syrjäyttää uskoa, joka monina vuosisatoina on tyydyttänyt miljoonien ihmisten henkisiä tarpeita tarkastamatta ja tutkimatta sitä. Jos teosofia on maailman uskontojen sisäinen, yhteinen viisaus, silloin sen täytyy osata viitata syyhyn, joka on aiheuttanut kristillisen vapahtajauskon, ja selittää Golgata-tapahtuman salaisuus.

Kuinka lienee? Osaako teosofia tätä? Katsokaamme, mitä sillä on sanottavana Golgata-mysteeriosta. Teosofinen käsitys maailman uskontojen alkuperästä on, että ne eivät ole syntyneet tietämättömien ihmisten aivoissa, kuten jotkut tiedemiehet arvelivat, vaan että uskontojen perustajana on aina ollut viisaitten jumalihmisten veljeskunta. Mestarien valkoinen veljeskunta on silloin tällöin historian kuluessa antanut uskonnon ihmisille. Silloin kun uusi sivistys on alkanut tai silloin kun vanha sivistys vielä on autettava elpymään, silloin ovat salaisen veljeskunnan lähettiläät tulleet ulos maailmaan ja muistuttaneet maailmalle vanhoja tosiasioita elämän ja kuoleman mysteerioista. Siksi on uskontoja maailmassa, että ihmiset yleensä vaeltavat pimeydessä ja viisaat tahtovat heitä auttaa, ilmoittamalla ja kertomalla heille jotakin elämästä ja kuolemasta. Ja koska ihmiskunta on vähitellen kehittynyt vuosisata vuosisadalta, niin nämä ihmisille annetut uskonnot eivät ole ainoastaan toistaneet samoja asioita, vaan sitä myöten kuin sivistys on ollut toisenlainen, kansan luonne toisenlainen, sitä myöten on voitu paljastaa uusia elämän salaisuuksia ihmisille. Siksi uskonnot ovat täydentäneet toisiaan, ja vaikka ytimeltään ovat yhtä, näyttävät ne eri puolilta samaa totuutta. Jokaisella uskonnolla on oma perussävelensä, ja mitä erityisesti kristinuskoon tulee, on sen teroittama totuus aikojen kuluessa pukeutunut tuohon tuttuun muotoon: uskoon vapahtajan verikuolemaan.

Mutta mikä on se luonnon ja elämän totuus, jota kristinusko otti näyttääkseen ihmiskunnalle?

Tutkimustemme nojalla ymmärrämme, että se mies, joka ilmestyi maailmassa kaksituhatta vuotta sitten, Jeesus, jota sanottiin Kristukseksi, oli ihmisenä kulkenut tien täydellisyyteen, oli voittanut itsekkyytensä ja tullut jumalan pojaksi, ja hän, joka oli ihminen, ei voinut kuolla millään mystisellä tavalla koko ihmiskunnan syntien puolesta. Jos hän kuoli väkivaltaisella tavalla, se tapahtui ihmisten syntien tähden, siksi, että ihmiset olivat niin itsekkäitä silloin, etteivät tahtoneet häntä kuulla. Hän puhui totuuden, ihmiset ottivat hänet kiinni ja tappoivat. Hän kuoli ihmisten pahuuden takia, koska he eivät voineet ottaa häntä vastaan, kun hän tuli salaisen veljeskunnan lähettiläänä. Tämän voimme ymmärtää, mutta me ymmärrämme myös, että tämä ei voi olla pohjana ja perustana kristilliselle vapahtajauskolle. Ei mikään historiallinen tapahtuma voi olla niin merkillinen, että se vielä tänä päivänä panee ihmisten mielet väreilemään. Kuinka tapahtuma, joka 2000 vuotta sitten tapahtui pienessä maassa, Palestiinassa, kun muutamat hurjat ihmiset ottivat kiinni pyhän miehen ja tappoivat hänet, kuinka tällainen pieni historiallinen tapahtuma vielä tänä päivänä vaikuttaisi ihmisiin uudestisynnyttävästi? Kuinka siinä olisi selitettynä se salaisuus, että ristin symboli on niin merkillinen ihmisen älylle, kun hän sitä miettii? Ei Golgatan salaisuus ole siinä, vaan sen mysteerion täytyy olla syvemmällä. Ja syvemmällä se onkin, sillä kuten sanottu, kristinuskon kautta on salainen veljeskunta tahtonut paljastaa ihmiskunnalle uuden puolen elämän totuudesta, jota ennen on pidetty salassa, mutta josta nyt on puhuttu eksoteerisena totuutena, ja kristinusko on saanut rakentaa uskonsa ja siveellisen vetovoimansa sen totuuden nojaan. Tämä "Golgatan salaisuus" on se, jota me teosofisissa kirjoissa sanomme logoksen mysteerioksi eli sanan, järjen, luojan mysteerioksi.

"Alussa oli sana," sanotaan Johanneksen evankeliumissa, ja kreikankielisessä tekstissä lause kuuluu: En arkhee eenho logos. Sitten evankeliumi jatkaa: "Ja se sana oli jumalan luona, ja jumala oli se sana. Tämä oli alussa jumalan luona, kaikki on sen kautta tehty ja ilman sitä ei ole mitään tehty, joka tehty on." Mikä on nyt tämä logos, josta Johanneksen evankeliumi niin mahtavan kauniilla sanoilla puhuu, mikä se jumala, jonka luona logos (so. sana, järki) alussa oli? Olemme ennenkin näissä esitelmissä puhuneet teosofian valossa niistä asioista. Evankeliumissa mainittu jumala on kaiken elämän takana oleva absoluuttinen ja ehdoton salaisuus, hindulaisten Parabrahman, zoroasterilaisten Zeruana Akerne, kabbalan En Sof. Mutta jos tarkastamme meidän maailmaamme, jos syvennymme omaan aurinkokuntaamme, huomaamme, että sen takana on erityinen korkea olento, jota näkijät ja viisaat joskus saavat lähestyä, ja joka peittää meiltä ikuisen jumalan salaisuuden. Tämä meidän aurinkokuntamme herra ja luoja, sen salainen isä ja jumala on evankeliumin logos. Kun sanotaan, ettei kukaan ole koskaan jumalaa nähnyt, ainoastaan poika, joka on isän helmassa, hän ilmoitti meille, tarkoitetaan sillä, ettei kukaan ole ehdotonta jumaluutta nähnyt, vaan ainoastaan logosta. Mutta kun taas toisessa paikassa uudessa testamentissa sanotaan, että ainoastaan "puhdassydämiset näkevät Jumalan", tarkoitetaan jumalalla tässä logosta. Aurinkokunnan herrakin pysyy ihmiseltä salassa. Se ihminen, joka alkaa vähän nähdä, havaitsee logoksen jälkiä fyysisessä maailmassa, ja jos hän on selvänäköinen, hän näkee jumalallista elämää kuolleitten valtakunnassa ja taivaitten maailmassa; hän näkee ja kuulee niitä enkelien ja jumalien taivaallisia joukkoja, jotka kuten kuorossa laulavat ja soittavat logoksen kunniaksi, ylistäen hänen rakkauttaan ja viisauttaan ja sitä autuutta, joka tulee hänen tahtonsa täyttäjän osaksi. Mutta ei selvänäkijä näe itse logosta, sillä se ihminen, joka on saanut nähdä logoksen kasvoista kasvoihin, ilman että hän on kuoliaaksi palanut, se ihminen on käynyt monen tulen läpi. Monta vihkimystä hänen on täytynyt ottaa, ennen kuin hän on aurinkokunnan jumalan löytänyt. Korkealla; korkealla ja mittaamattoman syvällä on logos, harvojen "Jumalan poikien" tuntemana ja nimittämänä. Hän on siellä salaisuudessa, mutta jumalallinen viisaus on meille paljastanut hänen olemassaolonsa ja jonkun verran hänen salaisuuttansa. Juuri kristinuskossa on koetettu ihmisille ilmoittaa tätä jumalallisen logoksen salaisuutta, jossa evankeliumin sanojen mukaan on elämä ja elämän valkeus, joka paistaa elämän pimeydessä, vaikkei kukaan sitä käsitä. Me emme käsitä elämän valoa, vaan vaellamme kuin pimeydessä, mutta kuitenkin on meille juuri kristinuskossa selitetty ja paljastettu vähäsen tämän jumalallisen olennon ja samalla iankaikkisen elämän salaisuutta ja nimitetty sitä vapahtajan uhrikuolemaksi eli Golgatan mysteerioksi.

Golgatan salaisuus ei tarkoita historiallista tapahtumaa, vaan se tarkoittaa sitä yhtämittaista näkymätöntä uhria, joka ylläpitää koko meidän aurinkokuntamme elämän ja näyttää meille elämän sisimmän lain. Se tarkoittaa sitä, että logos, joka on luova järki verrattuna ehdottomaan jumaluuteen ja elämän herättäjä ja ylläpitäjä tässä aurinkokunnassa, on sitä tehdäkseen vapaaehtoisesti uhrannut itsensä. Jumala on uhrannut itsensä, hän on vapaaehtoisesti astunut alas kärsimykseen, astunut alas kuten me sanoisimme aineeseen, so. kutsunut esiin aineen "harhan" jotta tekisi rajallisen elämän mahdolliseksi. Hän on ympäröinyt itseään aineella, hän on kuten suuri ihminen, joka avaruudessa, kuten Platon, toistaen vanhan intialaisen ajatuksen, sanoo, on ristiinnaulinnut itsensä. Hän on tehnyt valan, kuten Pythagoras sanoo, ja vannonut luovansa ja ylläpitävänsä maailman, kunnes elävät olennot siinä kehittyvät ja saavuttavat jumalallisen tietoisuuden; siihen saakka hän on luvannut tahdonvoimallaan, ajatuselämällään ja mielikuvituksellaan pitää maailman koossa, ja hän on se "karitsa" joka maailman alusta saakka on uhrattu, ja josta Ilmestyskirjassa puhutaan. Tämä on logoksen mysteerio, tämä on Golgatan salaisuus.

Ja mitä tämä merkitsee ihmisiin nähden? Mitä tämä mysteerio paljastaa meille inhimillisen elämän ja ikuisen elämän suhteen? Se näyttää meille, että elämä on kärsimystä, mutta että jumalallisen ja ikuisen elämän salaisuus on vapaaehtoinen kärsimys. Kärsimys on raskasta ja pahaa, niin kauan kuin ihminen ei kärsi vapaaehtoisesti, niin kauan kuin hän vastustaa pahaa. Kun hän sanoo, että hän ei tahtoisi kärsiä, niin kauan on kärsimys raskasta, mutta kun ihminen uskaltaa itsessään ratkaista jumalallisen elämän salaisuuden sanomalla, että hän tahtoo vapaaehtoisesti kärsiä, silloin hän ymmärtää, mitä kärsimys on, ja ymmärtää, että vapaaehtoinen kärsimys on jumalan ja ikuisen elämän salaisuus. Ja tätä on kristinuskossa koetettu ihmisille opettaa. Ja voitetun kärsimyksen yhteydessä on toinen salaisuus.

Emme nimittäin saa unohtaa, että vaikka logos pysyy salassa tavalliselta ihmistajunnalta, hän ei ole maailman ulkopuolella oleva luoja ja hallitsija, vaan maailmassa asuva, "immanentti" jumala. Meidän aurinkokunnassamme hän on kaikkialla. Hän on koko aurinkokunnan elämä, hän on kaiken täyttäjä, plerooma, kuten gnostikot sanoivat. Kaikki tässä aurinkokunnassa ovat logoksen lapsia ja ihmiset ovat sisässään jumalia, jokainen ihminen on järkiolentona "Jumalan poika", tämän logoksen hyiosmonogenes eli "yksisyntyinen poika" [Alaviite: Monogenes ei merkitse "ainokainen", vaan "ainosyntyinen", so. yksin isästä jumalasta syntynyt.]. Tästä sisäisestä jumalanpojasta puhutaan evankeliumissa, kun sanotaan näin: "Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan tulevat. Se oli maailmassa ja maailma on hänen kauttansa tehty eikä maailma häntä tuntenut. Hän tuli maailmaan eivätkä hänen omansa häntä ottaneet vastaan." Ihmiset kieltävät jumalsyntyisen järkensä ja jumalallisen henkensä. He eivät ota sisäistä vapahtajaa vastaan. "Mutta niille, jotka hänet ottivat vastaan, antoi hän voiman tulla jumalan lapsiksi, jotka ei miehestä eikä miehen tahdosta vaan jumalasta syntyneet ovat." Ja me ymmärrämme selvästi, miksi Johanneksen evankeliumi ja sen kanssa koko kristikunta sanoo näin: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainosyntyisen poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman, sillä ei Jumala lähettänyt poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan että maailma hänen kauttansa vapahdettaisiin. Joka hänen päällensä uskoo, ei häntä tuomita, mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, sillä ei hän uskonut jumalan ainosyntyisen pojan nimeen." Me ymmärrämme tämän, sillä ihminen on todella sellainen olento, että hän ei pääse omin voimin eteenpäin täydellisyydessä, jos hän rajoittaa omat voimansa ainoastaan persoonallisuuteensa, jos hän uskoo, että hänen oma voimansa on vain se, joka ilmenee tavallisessa persoonallisessa minässä. Kuinka tämä minä voisi mihinkään nousta? Jotta ihminen voisi nousta ja voittaa itsensä, täytyy olla hänessä muuta kuin persoonallinen, itsekäs minä. Kuinka persoonallinen minä yksin voisi jaksaa? Tietysti ihminen persoonallisesti pyrkii, mutta yli määrätyn kohdan hän ei koskaan pääse, ellei hän usko ja luota siihen vapahtajaan, joka on hänen sisässään. Mikä ihmeellinen salaisuus tämä on! Jumala — logos — on lähettänyt ainoasyntyisen poikansa joka ihmiseen, joka ihmisen järki on osa jumalan järjestä, joka ihmisen henki on yhtä jumalan hengen kanssa. Kuten evankeliumissa sanotaan: "Ja sana (so. logos, järki) tuli lihaksi ja asui meissä". (Suomalaisessa raamatussa on "meidän seassamme", mutta käännös on väärä; kreikkalaisessa alkutekstissä seisoo en emiin ja latinalaisessa in nobis — "meissä"). Ja mikä ihmeellinen vertauskuva on inhimillinen ruumis! Jokainen ihminen, jos hän levittää kätensä, on ristinmuotoinen: siis joka ihmisessä on vapahtaja ristiinnaulittuna. Lihan ristiin on naulittu hengen vapahtaja. Jumala on antanut yksisyntyisen poikansa, osan itsestään, että me ihmiset voisimme nousta lihan orjuudesta, sillä jokainen ihminen käy täällä maan päällä synnin ja kärsimyksen koulua, kuten evankeliumissa sanotaan: Jumalan viha lepää hänen päällänsä, kunnes hän uskoo jumalan pojan päälle. Jumalan viha merkitsee karmaa, joka tekee jälleensyntymisen pakolliseksi ja sitoo ihmisen persoonalliseen elämään, kunnes hän uskoo, että hänessä on vapahtaja, että jumala on hänelle antanut yksisyntyisen poikansa, ja että hänen sisässään tämä jumala voi kasvaa. Ei siten, että hän sanoisi itselleen: "Minä olen jumala" — sillä mikä jumala hän vielä olisi? — vaan siten, että hän sanoo: "Minä uskon, että minunkin sisässäni on jumalallinen siemen, jumalan poika, ja minä tahdon, että se siemen kasvaisi". Se on hyvyys, rakkaus, totuus ihmisen sisässä ja ihmisen pitää siihen uskoa, uskoa itseensä korkeammassa merkityksessä voidakseen kehittyä, sillä hänen tosi itsensä on se jumalan poika, joka on hänessä ristiinnaulittu. Ja kun ihminen uskoo tähän vapahtajaan, silloin hän voittaa kärsimyksen. Ja voitettu kärsimys paljastaa hänelle uuden salaisuuden, näyttää hänelle vielä syvemmän puolen ikuisesta elämästä. Tähän viitataan evankeliumin sanoissa: "Ja me näimme hänen kunniansa kuten ainoasyntyisen pojan kunnian isästä, täynnä rakkautta [Alaviite: Kreikkalainen sana kharis merkitsee oikeastaan rakkautta, ei armoa.] ja totuutta". Evankeliumin kirjoittaja tässä väittää, että hän on nähnyt lihaksi tulleen logoksen, ihmisessä ristiinnaulitun vapahtajan eli jumalan pojan, ja todisteeksi ymmärtäväisille käyttää sanamuotoa "olen nähnyt hänen kunniansa". Minkä kunnian? Käytämmekö tänä päivänä sellaista sanaa vai onko meillä toinen vastaava? On toinen. Alkutekstissä on doksa ja latinalaisessa testamentissa gloria. Jos muistatte, käytetään esim. ruotsinkielessä sanaa gloria merkitsemään sitä loistavaa sädekehää, joka näkyy pyhimysten ympärillä. (Vanhoissa tauluissa on aina Kristuksen ym. pään ympäri maalattu kultainen sädekehä). Tämä ei ole taikauskoa eikä symbolia. Selvänäkijät näkevät jokaisen ihmisen ympärillä valokehän, joka vivahtaa monenmoisiin väreihin. Kuta alhaisempi ihmisen sieluntila on, sitä synkempiä värejä näkyy häntä ympäröivässä sädekehässä, mutta kuta kehittyneempi hän on, sitä loistavampi on hänen kehänsä. Suuret pyhät ihmiset hohtavat kullanvärisinä pään ympäriltä ja heidän valokehiinsä on kaunis kuin taivaankaari.

Tätä valokehää me nyt sanomme auraksi. Ihmisen aurasta näkyy, minkälainen hänen sisäinen olemuksensa on. Evankelista sanoo siis: "Näimme hänen auransa täynnä rakkautta ja totuutta". Tällä hän todistaa, että hän selvänäkijänä on nähnyt ihmisen, jossa sisäinen jumalanpoika todella oli ilmestynyt. "Se aura se oli kuin logoksen aura", hän sanoo. Ja hän riemuitsee kertoessaan, että hän on ihmisen aurassa nähnyt logoksen loisteen.

Itse asiassa sekä kreikkalainen sana doksa että latinalainen gloria ja suomalainen kunnia viittaavat siihen, että ihmisessä ristiinnaulittu vapahtaja, kun ihmisen persoonallisuus häneen sukeutuu, täyttää inhimillisen auran jumalallisella loisteella, joka tosiaan on kunniakas.

Ja tämä on Golgata-mysteerion toinen avain, joka ei ainoastaan paljasta meille sitä, että vapaaehtoinen kärsimys on jumalallista elämää, vaan paljastaa meille sen vielä syvemmän totuuden, että vapaaehtoinen kärsimys on itsessään kunniaa ja suurinta autuutta. Evankeliumin esitys vapahtajan elämästä päättyy ristiinnaulitsemiseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siinä on selvästi suurinta kärsimystä kuvattu suurimmaksi onneksi ja kunniaksi. Ristiinnaulittu vapahtaja huudahtaa viimeisessä hetkessään: "Eli, laina sabakhtani". Mitä tämä merkitsee? Se on käännetty evankeliumeissa, samalla kun toistetaan heprealaiset sanat, näin: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksikä minut ylenannoit?" Tämä käännös on väärä, kuten H. P. Blavatsky osoittaa Salaisessa Opissaan. Sillä on tahdottu viitata psalttariin. Psalttarin 22. luvun 2. säkeessä sanotaan: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi minun ylenannoit?" Evankeliumin kääntäjät ovat tahtoneet viitata tuohon psalttarin värssyyn, mutta tämä kuuluu heprean kielellä: "Eli, Eli, lama asabthani", ja merkitsee, kuten sanottu: "Jumalani, Jumalani, miksikä minun ylenannoit?" Sitä vastoin evankeliumin lause on vapautuneen sielun, itsensä voittaneen hengen riemuhuuto, sillä se merkitsee sanasta sanaan "minun Jumalani, minun Jumalani, kuinka sinä minua näin kirkastat, kuinka minun osakseni saa tulla tällainen kunnia!" Näin huudahtaa ihmissielu, kun se on kärsimyksen arvoituksen lopullisesti ratkaissut, kun ihminen ottaa viimeisen ja korkeimman vihkimyksensä. Nämä sanat löytyvätkin vanhassa vihkikaavakkeessa. Muinaisessa Egyptissä sanottiin juuri näin: "Minun Jumalani, minun aurinkoni, miksi annat loistosi näin loistaa minun ylitseni?"

Siinä on Golgatan jumalallinen ja inhimillinen salaisuus, logoksen ja ihmisen mysteerio. Kärsimys on elämän taakka ja olemassaolon ikuinen mahdollisuus, mutta kärsimykseen kätkettynä on onnen ikuinen mahdollisuus. Vapaaehtoinen ja voitettu kärsimys muuttuu jumalalliseksi autuudeksi ja kunniaksi.

 


Etusivu

Suuret uskonnot

Pekka Ervast