Pekka Ervast

XV

TEOSOFIA JA MAAILMAN USKONNOT

 

Olemme nyt ennättäneet aivan kuin matkan päähän. Olemme pitkässä sarjassa tarkastaneet nykyisen rotumme eri uskontoja ja saatamme nyt katsella taaksepäin nähdäksemme, mitä olemme oppineet. Mitä olemme oppineet, kun näin teosofeina olemme luoneet silmäyksiä erilaisiin sivistyksiin?

Olemme tietysti huomanneet, että suurissa uskonnoissa on opetettu samoja oppeja ja annettu samanlaisia ratkaisuja elämänkysymyksiin, mutta jos tungemme syvemmälle, voimme myös huomata, kuinka eri sivistyksissä on pantu painoa eri puolille samasta elämänkatsomuksesta, kuinka tavallaan jokainen sivistys on tuonut uuden niin sanoaksemme käytännöllisen puolen näkyviin; voimme siis huomata jonkunlaista kehitystä uskontojen historiassa. Elämme nykyään arjalaisen rodun viidennessä sivistyksessä ja ennen tätä ovat olleet hindulainen, kaldealainen, persialainen ja kreikkalaisroomalainen. Näistä on ensimmäinen ainoa, joka on pysynyt meidän päiviimme saakka. Siinä hindulaisessa sivistyksessä ja uskonnossa annettiinkin pohja ja perusta kaikelle myöhemmälle kehitykselle, sillä siinä alarodussa ja sen uskonnossa voimme huomata ainakin siemenenä kaikki mitä myöhemmissä uskonnoissa on ilmennyt. Kaikki ne opit, joista myöhemmät sivistykset edustavat eri puolia, löytyvät ensimmäisen alarodun varhaisissa uskonnoissa.

Jos voimme sanoa, että Intiassa viisaus pysyy vapaana ja muodottomana, koska sillä on kaikkia muotoja käytettävänä, voimme taas sanoa, että sama viisaus jo toisessa kulttuurissa ja sen kansoissa pyrkii kiteytymään varmoihin muotoihin. Kaldealaiset — assyrilais-babylonilaiset — perustavat uskontonsa ja elämäntapansa astrologiselle pohjalle. Egyptissä viisaus kätkeytyy pyramideihin ja kansan tajunnalle selviää, että vaikka se itse on tietämätön ja vailla viisautta, on tätä saavutettavissa mysteerioista. Juutalaiset taas, joka myös luetaan toiseen alarotuun, hylkäävät epämääräisen monijumalaisuuden ja uskovat yhteen jumalaan, joka on heidät valinnut.

Jos taas luomme silmäyksen kolmanteen kulttuuriin, persialaiseen, huomaamme ettei siinä enää etsitä viisautta ulkopuolelta jokapäiväistä elämää, pyramidein ja temppelein mysteerioista ainoastaan, vaan että siinä vaaditaan, että viisauden hengen pitää tunkea läpi koko elämän. Siellä käännetään silmä ulkomaailmaan, siellä opetetaan: "Viljelkää maata ja tehkää se paratiisiksi. Teidän pitää tulla onnellisiksi ja puhtaiksi tässä näkyväisessä maailmassa."

Kreikkalaisroomalainen sivistys on taas puolestaan tekemisissä ihmisen tunteiden kanssa. Uskonto siinä opettaa ihmistä palvomaan kauneutta, niin ettei hän vajoa tunteisiinsa ja himoihinsa sokeasti, umpimähkäisesti, vaan aina säilyttää sen kohtuuden ja tasapainon, joka johtuu kauneuden tavoittelusta. Uskonto täten puhdistaa ihmisen himo- ja tunne-elämää.

Viidennen, nykyisen sivistyksen uskonto on kristinusko. Sen tehtävänä on nähtävästi ollut kehittää järkeä ja ymmärrystä ja teroittaa ihmisten mieliin, että he ovat yksilöitä. Uskonto opettaa, että ihminen yksilönä on syntinen ja paha, mutta samalla sieluna kallis. Tässä sivistyksessä onkin esiintynyt enemmän itsekkyyttä ja pahuutta, mutta samalla myös suurempaa itsensä uhraamista kuin entisissä. Ja vasta tässä sivistyksessä on syntynyt varsinainen tieteellinen tutkimus, yksityiskohtia myöten tarkka tiedon hankinta. Tämä on kehittänyt ihmisälyä, ja vaikka uskonnon viralliset edustajat ovat vastustaneet tätä tiedonjanon ja tiedon tavoittelua, täytyy meidän kuitenkin pitää sitä kristillisen sivistyksen henkeen kuuluvaksi.

Jos taas ajanmerkeistä vaarin ottaen luomme katseemme eteenpäin, voimme varmasti odottaa, että tuleva kuudes sivistyskausi ja uskonto on toteuttava sitä, jota nyt sosialistiset ja teosofiset liikkeet tavoittelevat, nimittäin keskinäistä auttavaisuutta ja ymmärtämystä. Uusi uskonto tulee kokoomaan kansat ja yksilöt yhteen ja perustumaan siihen selviöön, että totuus on yksi ja että kaikki vanhat uskonnot ovat totuutta eri tavalla julistaneet. Kansainväliset suhteet muuttuvat, sodat häviävät, yhteiskunnalliset olot paranevat ja ihmisiä kasvatetaan suvaitsevaisuuteen, veljeyteen ja totuuden etsintään.

Suuri panoraama avautuu silmiemme eteen, kun teosofian avulla tutkimme uskontoja. Saamme silmäillä menneisyyteen ja saamme kurkistaa tulevaisuuteen. Mutta nykyisyydessä kuluu oma elämämme.

Ja koska teosofia on meitä tutkimuksissamme opastanut, kysymme nyt siltä: mitä sinä sanot meille, jotka tänä päivänä elämme ja etsimme totuutta? Mikä on meille oikea uskonto? Kuinka meidän tulee elää?

Ja teosofia vastaa:

"Minä olen uskontojen ikuinen viisaus. Minä olen kotoisin samasta salaisesta veljeskunnasta kuin kaikki uskonnotkin. Minä selitän elämän samalla tavalla kuin ne ja neuvon samaan elämään. Te sanotte materialismissanne, että uskonto on haaveilua ja että uskonnolliset ihmiset tavoittelevat pilventakaisia, ajatellessaan Jumalaa, kuolemaa, hyvää ja pahaa ja sen semmoista. Mutta kun te näette; että kaikki uskonnot yksimielisesti opettavat samaa, täytyisi tämän seikan johtaa teitä ajattelemaan, että uskonnon "haaveellisissa" opeissa sittenkin on perää. Ei yksikään uskonto koskaan ole neuvonut ihmisiä antamaan itsekkyydelle ja pahalle valtaa, vaan kaikki ovat yhdellä suulla opettaneet ihmisiä nousemaan synnistä ja pyrkimään täydellisyyteen. Minäkin teosofina neuvon samaa. Minä teille näytän, että hyvyyteen ja jalouteen pyrkiminen, että totuuden etsiminen ei ole haaveilua, vaan kaikista käytännöllisin asia elämässä, sillä se on ihmiselämän ikuinen tarkoitus ja päämäärä. Ja te ihmiset tiedätte tämän omassatunnossanne. Teidän sisäinen minänne neuvoo teille samaa."

Näin vastaa teosofia, ja sen elämänselitys on, että ihmisen ei tarvitse vaeltaa pimeydessä, vaan että on olemassa tie totuuteen. Tämä tie ei ole tuntematon ja ennen käymätön. Sen tien ovat kaikki viisaat kulkeneet. Tieto tästä tiestä on uskontojen ydin. Uskontojen ydin on selvä ja tarkka tiede, ei haparoiva usko. Tie totuuteen on ikivanhoista ajoista saakka kartoitettu ja jaettu askeleisiin ja jaksoihin. Tie jumalan luo on salainen, koska jokaisen ihmisen täytyy kulkea sitä itsekseen ja sisässään, mutta se on samalla julkinen ja tunnettu, koska kaikkina aikoina on ihmisille siitä kerrottu.

Ehkä selvemmin kuin ennen esitetään — ainakin kristillisessä sivistyksessä — teosofian kautta tämän tien eri askeleita. Meillä on teosofinen kirja, tuo pieni Hiljaisuuden Ääni, jossa nimenomaan puhutaan näistä asioista. Kirjasen kolmannessa osassa sanoo opetuslapsi: "Niin, herra, minä näen tien. Sen juuri on suossa, sen huippu häipyy nirvanan kirkkauteen: ja nyt näen yhä kapenevat portit dshnaanan okaisella tiellä."

"Oikein näet, lanuu. Nämä portit vievät pyrkijän yli vetten toiselle rannikolle. Jokaisella portilla on kultainen avaimensa, joka sen aukaisee, ja nämä avaimet ovat

1. Daana, armeliaisuuden ja kuolemattoman rakkauden avain.

2. Shiila, sanojen ja tekojen sopusoinnun avain, joka tasoittaa syyn ja seurauksen eikä enää jätä sijaa karman toiminnalle.

3. Kshaanti, kaunis kärsivällisyys, jota ei mikään voi häiritä.

4. Vairaagja, välinpitämättömyys nautintoa ja tuskaa kohtaan, illuusio voitettuna, tietoisuudessa ainoastaan totuus.

5. Viirja, uljas tarmo, joka taistellen raivaa tiensä ylhäiseen totuuteen, ulos maallisten valheitten mudasta.

6. Dhjaana, jonka kultainen portti, kun se kerran aukeaa, vie naldshoorin ikuisen satin valtakuntaan ja sen taukoamattomaan kontemplaation.

7. Pradshnaa, avain, joka tekee ihmisestä jumalan, luoden hänestä bodhisattvan, dlhjanien pojan.

Sellaiset ovat porttien kultaiset avaimet."

Jos katselemme nykyisiä ihmisiä, voisimme jakaa heidät kolmeen luokkaan. Ensiksi on olemassa sellainen ryhmä ihmisiä, jotka eivät ajattele juuri mitään, jotka ainakaan eivät ajattele elämää, eivät ajattele elämän kysymystä, eivät vaivaa sillä päätänsä, elävät vain mukana, antavat päivän tulla, toisen mennä, joskus kärsimyksen ahdistamina ehkä huomauttavat: tämä on murheen laakso, kyynelten laakso, mutta muuten tyytyvät taas, kun ilo heitä kohtaa. He saattavat olla uskonnollisia, käydä kirkossa, noudattaa tunnollisesti ulkonaista järjestystä, mutta heidän sielunsa ei ole herännyt.

Toiseen ryhmään kuuluvat sellaiset ihmiset, joissa oma sielu on herännyt, mutta jotka tavoittelevat itsekkäitä pyyteitä, kunniaa, rikkautta, valtaa. Nämä ihmiset ovat sangen hereillään verrattuina edellisiin. He tietävät, mitä tahtovat. Kaikki he uhraavat omalle ihanteelleen. Kun kunniaa tavoittelevat, antavat he kaiken mennä, kunhan kunniaa niittävät, — halveksivat rikkautta, polkevat rakkauden jalkansa alle. Sama on laita, jos he tavoittelevat valtaa tai rikkautta. Heidän tahtonsa on yhteen kohtaan suunnattu, he tekevät väsymättä työtä ja uhraavat mitä tahansa saavuttaakseen mitä haluavat.

Mutta on kolmas laji ihmisiä, jotka haluavat ja tavoittelevat jotakin ulkopuolella itseään. He kyllä ovat kiitollisia kaikesta onnesta, joka heille tulee, ja sitäkin tahtovat, mutta sisimmässä itsessään he tavoittelevat korkeampia elämänihanteita, totuutta, hyvyyttä, kauneutta, Jumalaa. Tiedemiehet, jotka totuutta etsivät ja antautuvat pitkälliseen, vaivaloiseen työhön tutkiessaan ulkonaisen maailman ilmiöitä ja miettiessään luonnonlakien probleemeja; taiteilijat, jotka tavoittelevat kauneutta ja kehittävät kykyänsä sitä esittää; tosiuskovaiset, jotka tavoittelevat hyvyyttä, synnittömyyttä, täydellisyyttä, — tällaiset ihmiset kuuluvat kolmanteen ryhmään, ja meidän sympatiamme on suurin heitä kohtaan. He ovat ikään kuin inhimillisempiä kuin toiset, heissä on ihminen herännyt, jota vastoin ensimmäisen ryhmän välinpitämättömiä voisi verrata kasveihin, toisen ryhmän itsekkäitä taas eläimiin. Mutta kuitenkin tuntuu, että nämäkin filosofit ja tiedemiehet, taiteilijat ja uskonnolliset elävät pimeydessä ja etsivät umpimähkään, tietämättä, minne heidän askeleensa johtavat ja mikä on heidän etsimisensä päämäärä.

Kaikkia näitä ihmisiä ovat uskonnot tahtoneet auttaa, ja kaikkia tahtoo teosofia nykyään auttaa. Tietämättömyydessä ja välinpitämättömyydessä istuvia se auttaa siten, että se herättää heitä ajattelemaan: "Älkää olko vegetoivia kasveja, ruvetkaa toki ajattelemaan!" Niille taas, jotka tavoittelevat itsekkäitä pyyteitä, joiden ihanne on oman persoonallisuuden nautinto ja ilo, niille sanoo teosofia: "Herätkää toki olemasta eläimiä, te olette ihmisen ruumiiseen tulleet, älkää tavoitelko vain itsellenne onnea, kääntäkää katseenne ylöspäin!" Mutta niille, jotka kuuluvat kolmanteen ryhmään ja pyrkivät kasvamaan henkisesti, sanoo teosofia: "Oikein te tavoittelette! Hyvyyttä tahdossa, totuutta ajatuksissa, kauneutta ja ihmisyyttä tunteissa, sitä tulee tavoitella. Te olette oikeassa; mutta tietä ette selvästi näe. Vanhojen viisaiden tavalla minä osaan neuvoa teille tien. Ei heti voi hypätä päämäärään, vaan tie on kuljettava, — nopeasti tai verkalleen, siten että poiketaan syrjään tai siten että kuljetaan suoraan eteenpäin, ja viisaat, jotka sen tien ovat kulkeneet, osaavat neuvoa niitä, jotka harhailevat tien alapäässä, ja sanoa mitkä askeleet heidän on astuttava".

Äsken toistamamme ote "Hiljaisuuden Äänestä" näyttää meille, että on olemassa seitsemän porttia, joiden läpi on kuljettava, seitsemän askelta, seitsemän vihkimystä. Jokainen vihkimys luovuttaa yhden avaimen ja avaa yhden portin ja antaa salatieteellisesti sanoen käteemme yhden tason voimat ja kyvyt.

Ei ihmiskunta kokonaisuudessaan, ei edes ne edistyneemmät yksilöt, jotka kuuluvat kolmanteen luokkaan, tunne fyysistä maailmaa sen sisäiseltä puolelta. Ihmiskunta ei ole vielä saavuttanut täydellistä itsetietoisuutta edes tässä ensimmäisessä, näkyväisessä maailmassa, saatikka sitten tuonelassa tai taivaissa. Sillä mitä on itsetietoisuus näkyväisessä maailmassa, jossa elämme, synnymme ja kuolemme? Mitä on tämän näkyväisen maailman avain, se voima, joka meidän on hankittava, jonka täytyy olla meidän käsissämme, ennen kuin ymmärrämme tätä maailmaa, ennen kuin olemme ratkaisseet tämän arvoituksen? Mikä on se avain, se voima? Se on kuten sanotaan "Hiljaisuuden Äänessä" daana, armahtavaisuuden ja kuolemattoman rakkauden avain. Niin kauan kuin ihmiskunta ei vielä ole oppinut rakastamaan, niin kauan se ei vielä ole saavuttanut itsetietoisuutta edes tässä näkyväisessä maailmassa. Niin kauan kuin ei yksityinen ihminen ole saanut käteensä armahtavaisuuden ja rakkauden avainta, joka avaa hänelle ensimmäisen portin, niin kauan ei hän vielä ole itsetietoinen kansalainen tässä näkyväisessä maailmassa. Hän on unissakävijä, joka vaeltaa pimeydessä ja jolla on harsoja silmiensä edessä. Ihmiset itse luulevat, että heillä on silmänsä auki, että he näkevät selvästi, mitä tämä elämä on. He luulevat kaiken ratkaisseensa ja osaavat sanoa toisia haaveilijoiksi, mutta ikuinen viisaus sanoo: jos ei sinulla ole armahtavaisuuden ja kuolemattoman rakkauden avainta kädessäsi, niin et ole vielä itsetietoinen, et ole hereilläsi, et kulje silmät auki tässä maailmassa. Niin sanoo ikuinen viisaus ja meidän täytyy pysähtyä kysymään: mitä on rakkaus? Mitä on armahtavaisuus? Armahtavaisuus on sitä, että tulemme hyviksi kaikkia kohtaan ja että kaikki viha meistä poistuu. Jos voimme vihata yhtään ainoata olentoa, ei ole vielä armahtavaisuus sydämessämme, sillä viha on täydellisesti voitettava ja poistettava, ennen kuin armahtavaisuus voi valloittaa sydämemme. Mutta rakkaus on vielä muuta. Sitä myöten kuin tulemme hyviksi kaikkia kohtaan, sitä myöten kasvaa rakkautemme niitä kohtaan, joita rakastamme erityisesti. Kaukana siitä, että tulisimme heitä kohtaan kylmiksi, päinvastoin meidän rakkautemme kasvaa, puhdistuu ja tulee korkeammaksi, syvemmäksi, voimakkaammaksi, samalla kuin kaikki viha häviää meidän sydämestämme ja meidän sydämemme täyttyy armahtavaisuudella kaikkia olentoja kohtaan. Tämä on rakkauden avain ja tämä on ensimmäinen askel. Kun se on voitettu, tulee todellisessa merkityksessä toinen.

Toinen avain avaa meille uuden maailman, sen jossa tuonelakin on. Se avain on totuus, shiila, joka merkitsee täydellinen sopusointu ajatusten, sanojen ja tekojen välillä, täydellinen sopusointu, täydellinen rehellisyys. Tiedemiehet saattavat tavoitella totuutta, ihminen saattaa lukea kirjoja, tutkia luontoa ja elämää, tarvitsematta olla täysin rehellinen itse. Mutta kun tulee toinen avain hankittavaksi, kun toinen askel on otettava elämän tiellä, silloin ihmiselle selviää totuuden merkitys. Totuus on ennen kaikkea sitä, että ihmisen sisällä vallitsee ehdoton sopusointu ajatusten, tunteiden, tahdon ja tekojen välillä. Kaikki pitää olla yhtä harmoniaa.

Tämä on toinen askel, ja kolmas on kärsivällisyys, neljäs välinpitämättömyys jne. Ei meidän tässä tarvitse puhua joka askeleesta. Niitä nimitetään ja kuvataan "Hiljaisuuden Äänessä", ja koska jokainen askel ja avain paljastaa uuden salaisuuden, ei niitä täysin käsitä, ennen kuin itse tiellä kulkee. Kyllähän meillä oli näitä hyveitä jossakin määrässä nyt jo, — pitäähän olla kärsivällisyyttä, pitäähän osata kestää iloa ja tuskaa nyt jo, sen jokainen ymmärtää ja sitä jokainen tavoittelee, mutta erikoisesti on ymmärrettävä ja huomattava, kun luemme "Hiljaisuuden Äänessä" tämän tien eri askeleista ja porteista, että kun askel todellisesti on otettava siinä merkityksessä, että uusi maailma on voitettava, silloin on elämän ja kuoleman kysymys, että hankimme itsellemme vastaavan ominaisuuden. Silloin myös käsitämme, mitä se ominaisuus on.

Kaukana, kaukana häämöttää päämäärä, — mestari-ihminen, jolla on kaikki nuo hyveet, joka on ne kaikki, joka todella on jumalallinen olento! Mutta kun me osaamme suunnata katseemme ylöspäin häntä kohtaan, kun osaamme vähänkin nähdä, minkälainen hän on, kuinka todella hän on täynnä rakkautta ja sääliä, totuutta ja viisautta, voimaa ja valtaa, silloin mekin iloitsemme siitä, että olemme ihmisiä ja voimme ruveta kulkemaan ihannetta kohti. Pois häviää meistä kaikki painostava synnin tunne! Pois se meistä häviää. Me tulemme iloisiksi ja kiitollisiksi kaikesta, — niin kiitollisiksi siitä, että jo olemme ihmisiä, so. olentoja, jotka voimme erehtyä ja oppia. Se on suuri ja ihana, tämä "synnintunteen" sisäinen ja salainen puoli! Ei se ole oikeata synnin tuntoa, että olemme alakuloisia, käymme pää kumarassa ja moitimme elämää, Jumalaa ja ihmisiä ja valitamme omaamme ja kaikkien huonoutta ja syntisyyttä, mutta samalla olemme täynnä ylpeyttä ja kunnianhimoa ja ulkokultaisuutta. Ei se ole synnintuntoa, vaan todellinen ja oikea synnintunto on se, että iloitsemme siitä, että saatamme erehtyä ja langeta ja taas nousta. Evankeliumin alkutekstissä oleva sana (hamartanein) merkitsee "ampumista maaliin osaamatta". "Tehdä syntiä" on sama kuin kyetä täydellistä yrittämään ja yhä uudestaan yrittämään, vaikkei vielä osaakaan. Synti on täten lahja, joka meille on annettu. Ei kasvit, ei eläimet sitä tunne. Ainoastaan ihminen voi "tehdä syntiä". Ainoastaan ihminen voi nähdä täydellisyyden ja nähdä, kuinka kaukana hän siitä on, ja iloita siitä, että hän ihmisenä voi ruveta kulkemaan sitä kaukaista täydellisyyttä kohti.


Etusivu

Suuret uskonnot

Pekka Ervast