Pekka Ervast

II  

NYKYISEN IHMISRODUN ALKUPERÄINEN USKONTO

 

  

Ne teistä, jotka ovat lukeneet teosofista kirjallisuutta, tietävät, että Salaisen Opin mukaan meidän ihmiskuntamme nykyään elää viidennessä suuressa rodussa. Neljä rotua on elänyt tämän maan päällä ennen nykyistä ja Salaisen Opin mukaan niillä kullakin on ollut oma mantereensa, jossa ne ovat elämänsä viettäneet ja kehityksensä läpikäyneet. Viidennen manner on varsinaisesti Eurooppa, vaikka se saatuaan alkunsa keski-Aasiassa on levinnyt etelään ja länteen kaikkiin nykyisiin maanosiin. Monta sivistystä on tämä viides indo-eurooppalainen ihmisrotu nähnyt kukoistavan ja kukistuvan. Kullakin sivistyksellä on ollut oma uskontonsa, mutta mitä meillä enää on jäljellä assyrialaisesta ja babylonialaisesta, egyptiläisestä, kreikkalaisesta, roomalaisesta kulttuurista ja uskonnosta? Muistomerkkejä vain — tekisi mieli sanoa hautapatsaita vain. Itse elämä on tuhansia vuosia sitten niistä hävinnyt.

Yksi merkillinen poikkeus on olemassa. On olemassa kansa, on olemassa uskonto, joka on säilynyt läpi vuosikymmentuhansien. Tämä kansa, tämä uskonto on intialainen. Hindulainen rotu on vanhin indo-eurooppalaisen eli arjalaisen rodun alaroduista, ja Intiassa, ihmeiden ja salaperäisyyksien maassa on elänyt ja elää tämä kansa, joka on kantanut päänsä korkealla yli ajan vaihteiden. Eipä ihmettä, jos he ovat omaa uskontonsa nimittäneet sanaatana dharmaksi — "ikuiseksi uskonnoksi"! Ikuinen se todella on monessa merkityksessä. Se on nykyisen rotumme alkuperäinen uskonto ja kaikissa myöhemmissä uskonnoissa tuntuvat sen vaikutukset. Tahdomme omistaa sen tutkimiselle kolme luentoa ja puhua erikseen sen oppijärjestelmästä, sen siveysopista ja sen mysteeriosta.

Tietysti uskonto ja sivistys, joka on näin kauan pysynyt olemassa, on läpikäynyt erilaisia kehitysasteita. Länsimaalaiset tutkijat erottavat tavallisesti kolme ajanjaksoa: vanhimman eli veda-uskonnon ajan, brahmanismin ja nykyisen hinduismin ajan. Silmäys näihin lienee paikallaan.

Olemme kuulleet, että hindulainen kansa tuli keski-Aasiasta. Sen kehto oli Gobin erämaassa. Salainen Oppi väittää tämän erämaan silloin olleen merenä, jonka rannalla. Viides rotu syntyi ja eli. Ensimmäiset siirtolaiset kulkivat Himalajan yli Intiaan. Täällä asui jälkeläisiä kolmannesta ja neljännestä juurirodusta, ns. dravideja. Arjalainen rotu tuli valloittajana vieraaseen maahan ja aikojen kuluessa se vähitellen teki alkuasukkaat alamaisikseen. Mutta uuden rodun ensimmäinen aika oli lapsuuden ja viattomuuden aika.

Tätä ensimmäistä ajanjaksoa on sanottu Vedauskonnon ajaksi, sillä uskonto oli silloin sellaista kuin se vielä tänä päivänä esiintyy Vedan pyhissä kirjoissa, etenkin kaikkein vanhimmassa, Rig-Vedassa. Niistä päätellen kansa oli onnellinen ja eli yksinkertaista elämää. Veljeys oli tavallaan toteutettuna, ei ollut erilaisia kansanluokkia, "kasteja", kuten nyt on Intiassa, kaikki olivat yhdenvertaisia. Ei ollut varsinaista valtiomuotoa, sillä ihmiset eri perheissä ja eri suvuissa pitivät tarkasti yhtä ja elivät sovussa.

Perheessä oli vanhin perheen päänä, ja koska ei ollut pappeja eikä temppeleitä, oli perheen isä kunkin perheen pappina, hän se oli, joka toimitti uskonnon juhlamenot. Näitä ei ollut paljon, ne olivat yksinkertaisia uhritoimituksia. Uhrattiin jumalille ulkona luonnossa. Suojatussa paikassa oli alttari, jolla uhrattiin kukkia, voita, joskus eläimiäkin. Ihmiset rukoilivat ja palvoivat monia jumalia, ja veda-aikaa pidetään monijumalaisuuden eli polyteismin aikana. Kansa kääntyi milloin minkin jumalan puoleen, rukoillen aina mitä milloinkin tarvittiin, uskoi rukoukseen ja eli tyytyväisenä. Kuolemaa eivät he pelänneet eikä mitä seuraa kuoleman perästä. He olivat kuulleet ja olivat vakuutettuja siitä, että ihminen elää kuoleman jälkeen, mutta he toivoivat aina rukouksissaan, että heidän olisi hyvä olla tuonelassa. Heillä ei ollut suuria sisäisiä ristiriitoja, rotu oli uusi, ruumiit olivat puhtaat, ihmiset olivat onnellisia, he elivät aikansa ja kuolivat levollisina.

Mutta vähitellen ajat muuttuivat, vapaa uskonnonharjoitus kehittyi järjestelmälliseksi jumalanpalvelukseksi. Uskonnolliset menot tulivat monimutkaisiksi, temppeleitä rakennettiin, perheenisäntä ei kyennyt enää niitä toimittamaan, vaan syntyi erityinen luokka, jonka osalle lankesivat papilliset tehtävät. Muodostui yhteiskuntajärjestys, työnjako, luokkajärjestelmä. Kansa jakautui neljään ns. kastiin: brahmiinit eli "jumalalliset" opettajat, papit; kshattrijat eli sotilaat, aateliset, joihin kuului kuningaskin; vaishjat eli kauppiaat, porvarit; ja shuudrat eli maanviljelijät, työväki. Kaikkien kastien ulkopuolelle joutuivat paariat eli alkuasukkaat, orjat. Kastilaitos perustui alkuaan työnjakoon ja samalla ihoväriin. Sanskritin kielessä käytettiin kastista sanaa varna, joka merkitsee "väri". Viisaat sanoivat näet, että ihmisellä oli synnynnäinen taipumus määrättyyn työhön ja elinkeinoon, ja vaikka myöhemmin kasti tuli riippuvaksi syntymästä, sanottiin alussa nimenomaan Manun laissa, että "kasti ei riipu syntymästä, vaan ihmisen sisäisistä ominaisuuksista ja luonnonlaadusta". Jos siis sielu ruumiillisesti oli syntynyt sellaiseen kastiin, johon se ei kuulunut, oli sillä oikeus siirtyä luontoaan vastaavaan kastiin. Myöhemmin tämä, kuten sanottu, unohdettiin, ja kastilaitos muodostui siksi jäykäksi ja elottomaksi järjestelmäksi, jollaisena se meidän päiviimme saakka on pysynyt.

Tämä toinen kehitysjakso, jota sanotaan brahmanismin ajaksi, kesti miltei mittaamattomia aikoja. Se loppui Buddhan uskonpuhdistukseen noin 500 vuotta ennen Kristusta. Buddhan oppi voitti sitten suurta alaa Intiassa ja pysyi vallitsevana uskontona yli tuhat vuotta, kunnes vuoden 1000 jKr. paikkeilla muhamettilaiset valloittivat Intian ja karkottivat buddhanuskon ja buddhalaiset Intiasta. Intian vanha kansa ei kuitenkaan taipunut ottamaan vastaan uutta uskontoa, islamia. Päinvastoin vieras sorto herätti uudelleen kaiken sen henkisen elinvoiman ja tarmon. Nyt alkaa uusi jakso Intian kansan uskonnollisessa elämässä: hinduismin aika.

Vanha brahmanusko, joka buddhalaisuuden aikana oli ollut syrjäytettynä, elpyi taasen. Kansan seasta nousi yhä uusia uskonpuhdistajia, jotka koettivat saattaa päivänvaloon ja entiseen puhtauteensa ja mahtavuuteensa vanhan uskonnon. Lahko syntyi toisensa perästä ja alkuperäinen brahmanusko jakautui moneen eri uskontokuntaan eli kirkkoon, joista merkitsevimmät ovat Brahman, Shivan sekä Vishnun palvojat. Varsinkin se aika, jota me Euroopassa sanomme keskiajan lopuksi ja uuden ajan aluksi, oli tässä suhteessa merkillinen Intian historiassa. Intian uskonnollisista oloista saattaa todella sanoa, kuten eversti Olcott kerran lausui, että niissä on ollut edustettuna kaikki inhimillisen ajattelun ja hartauden eri muodot. Intian kansa on aina asettanut uskonnon etualalle elämässä, ja mitä vain siltä alalta tahdomme oppia tuntemaan, perehtykäämme Intian historiaan. Kyllä sieltä löydämme yhden ainoan persoonallisen jumalan uskonkiihkoisia palvojia yhtä hyvin kuin monijumalaisuuteen uskojia, kyllä löydämme esim. vedaantauskonnon kannattajilta filosofista spekulaatiota niin hiottua, niin syvälle tunkevaa, niin korkealle nousevaa, että länsimaalaisen mielikuvituskin väsyy, ja kyllä toiselta puolen materialismia niin johdonmukaista sekä teoriassa että käytännössä, että eurooppalainen ällistyy. Ja tämän kaiken ohella on aina vallinnut mitä suurin suvaitsevaisuus. Kaikkien uskonsuuntien ja järjestelmien taustana häämöttää ikimuotoinen uskonto, sanaatana dharma, joka rauhallisessa viisaudessaan sanoo: kaikki tiet vievät minun — jumalan — luo.

Nykyaikainen Intia on tulos hindulaisajan kehityksestä. Uskonnollinen elämä on vilkas, lahkoja on paljon — aivan kuten länsimailla. Mitä syvemmälle silmäilemme Intian oloja, sitä enemmän huomaamme yhtäläisyyttä oman elämämme kanssa. Kirkkojärjestys ja uskonnolliset menot ovat Intiassa monin paikoin samanlaisia kuin Euroopassa. Intiassa on samaten kuin Euroopassa eriarvoisia pappeja. Korkeimpia sanotaan svameiksi, guruiksi, ja vastaavat meidän piispoja ja kirkkoherroja; he ovat suuren piirin johtajia, tavallisesti jonkun luostarin esimiehiä, naimattomia aivan kuin katolisessa kirkossa. Niiden alla on puroohitat, jonkunlaisia yläluokan pappeja, joiden tehtävänä on toimittaa juhlamenoja korkeammille kasteille. Heitä kunnioitetaan myös nimellä atshaarja, opettaja, ja useat heistä ovat panditeja eli oppineita kirjastonhoitajia ym. Sitten on pappeja, jotka toimittavat menoja alemmille kasteille ja joita nimitetään dshjootishoiksi; he ovat samalla astrologeja ja heitä on joka kylässä. Lopuksi tulevat temppelipalvelijat eli pudshaarit, jotka ovat vähemmän arvossa pidettyjä eivätkä edes aina kuulu pappiskastiin. He toimittavat uhripalveluksen pienissä kyläkappeleissa. Varsinaisia temppeleitä ei ole Intiassa joka paikassa, ei joka kaupungissa eikä joka pitäjässä, vaan siellä täällä on muutamia suuria pagoodeja, jotka ovat erityisesti arvossapidettyjä ja joihin tehdään pyhiinvaelluksia suurten uskonnollisten juhlien aikana (keväällä ja syksyllä, Krishnan syntymäjuhlaan ym.).

Juhlat kestävät usein viikon päivät aivan kuin Palestiinassa Jeesuksen aikana. Ohjelmaan kuuluu kaikenmoisia juhlamenoja ja kulkueita. Ihmevaunu, johon on asetettu jonkun jumalan kuva, vedetään esille temppelistä ja kuljetetaan ympäri pitkässä saattueessa, että kansa saisi kumartaa ja iloita. Kuva on meikäläisen silmissä ruma, sillä kun on monta päätä ja kättä vertauskuvallisia tarkoituksia varten, mutta eikö koko asia muistuta katolilaisia menoja länsimailla? Ihmiset ovat joka paikassa samanlaisia ja turha heidän on halveksia tai sääliä toisiaan. Intiassa palaa hindulainen yhtä tyytyväisenä ja onnellisena kotiinsa arkielämän touhuihin kuin konsanaan katolilainen Euroopassa.

Sitä vastoin tapaamme Intian uskonnollisessa elämässä ilmiön, joka miltei meiltä puuttuu tai ainakin on sangen harvinainen muualla. Tarkoitan pyhimyksiä, fakiireja ja joogeja. Viimemainitulta, todellisia pyhiä ja viisaita on harvassa, mutta tuskin on sitä oloihin perehtynyttä matkustajaa, joka ei olisi fakiiria nähnyt. Ja kuka ei olisi kuullut puhuttavan fakiireista, Intian itsekiduttajista? Jo lapsina saamme lukea noista ihmeellisistä ihmisistä, jotka silpovat jäseniään tai asettavat niitä kummallisiin ja vaikeisiin asentoihin, kunnes kangistuvat; jotka viettävät elämänsä, istuen yötä päivää jonkun puun alla, tai virittävät neljä tulta ja istuvat niiden keskelle auringon viidentenä tulisesti paahtaessa; jotka talvella taas saattavat seisoa läpi yön kaulaa myöten kylmässä vedessä jne. Tällaisia näkyjä ei näe Euroopassa, joskin keskiaikana kulki ympäri kaikenlaisia katumuksentekijöitä, jotka itseään ruoskivat tai kantoivat raskasta ristiä tai tekivät muuta semmoista. Näitä ei nyt enää tavata, sillä meidän sielumme ei ole niin täynnä hartautta eikä meidän järkemme enää etsi niitä muotoja, mutta Intiassa vielä vallitsee tällaisia tapoja ja tällaisia ihmisiä kunnioitetaan. Kansa tuo heille ruokaa — paljon he tosiaan eivät tarvitse. Muutamat heistä ovat joogeja siinä merkityksessä, että harjoittavat sisäistä mietiskelyä; koettavat sielussaan syventyä jumalaan ja yhtyä häneen. He eivät itseään kiduta, mutta heistä kerrotaan muita ihmeitä. Enimmäkseen he pysyttelevät viidakoissa ja luolissa, eläen mitä ihanimmassa sovussa petoeläinten kanssa, mutta joskus ilmestyvät kansan keskelle ja pitävät voimallisen saarnan, tukien sanojaan jollakin ihmenäytöksellä. Saarna tekee pysyvän vaikutuksen, kun kaikki näkevät, mitä jumala vaikuttaa puhujan välityksellä, ja hänen puheensa jättää tällä tavoin pysyvän jäljen.

Intia on merkillinen maa. Kristinuskoa kyllä koetetaan levittää sinne, mutta sillä ei ole siellä suurta menestystä. Eivät muhamettilaisetkaan väkivallalla eivätkä suostutuksella ole voineet tehdä tyhjiksi hindulaisten omaa uskontoa, siksi syvällä on heillä uskonnollinen elämä. Kun muuan teosofi kysyi intialaiselta brahmiinilta: "Kuinka te annatte kristittyjen lähetyssaarnaajien niin vapaasti saarnata maassanne asettamatta mitään rajoja heidän toiminnalleen? En ole varma siitä, että teidän saarnaajanne saisivat näin vapaasti kulkea Euroopassa. Kristityt lähetyssaarnaajat tulevat teidän kansanne luo, jolla jo on oma uskontonsa; ja saarnaavat vierasta oppia aivan vapaasti. Kuinka on mahdollista, että te annatte heidän näin tehdä?" Hindulainen vastasi tähän: "Oh, miksei heillä olisi vapaus? Tehkööt mitä haluavat, eivät he voi mitään vaikuttaa tosi hindulaisiin, vaan ainoastaan niihin, jotka luulevat jotakin etua saavansa kääntymällä kristinuskoon, ja alempiin kasteihin, jotka uskovat siten pääsevänsä parempaan asemaan. Muihin eivät heidän puheensa pysty. Meillä on aivan toisenlainen käsitys uskonnosta kuin teillä eurooppalaisilla. Ei tosi uskonnollinen ihminen asu monissa huoneissa, ei hän aja vaunuissa, ei hän elä naisten kanssa, ei hän juo väkeviä eikä hän syö lihaa. Me tiedämme, että se, joka todella on uskonnollinen, luopuu kaikesta omaisuudesta, lähtee ulos metsään ja miettii kauan itsekseen, koettaa saavuttaa sisäistä tietoa ja tunkeutua jumalan henkeen; ja kun hän on valistunut ja päässyt selvyyteen siitä, mitä jumala on, silloin hän tulee ulos maailmaan ja saarnaa ja silloin hän vaikuttaa ihmisiin herättävästi. Näin me käsitämme uskonnollisen elämän. Me itse osaamme arvostella, missä on totinen uskonto ja missä on ulkokullaisuutta tai tietämättömyyttä…"

Jos nyt siirrymme tutkimaan brahman-uskon maailmankatsomusta, sen teologista oppijärjestelmää, huomaamme hämmästykseksemme, että jos tunnemme nykyaikaisen teosofian perusopit, olemme samalla tutustuneet hinduismiin. Samat opit jumalan ykseydestä, ihmissielun uusiintuvista ruumiillistumista, nirvanasta ja karmasta tapaamme kummallakin taholla. Senpä tähden onkin sanottu, että teosofia on vanhaa intialaista uskontoa. Tietysti on paljon yhtäläisyyttä brahmalaisuuden ja teosofian välillä. Mistä se johtuu? Siitäkö, että nykyaikainen teosofia on tullut idästä ja että teosofinen liike koettaa saarnata brahmalaisuutta ja käännyttää ihmisiä pois kristinuskosta? Ei, vaan se tulee siitä, että brahmanoppi on meidän viidennen rodun vanhin uskonto ja sen nojalla kaikkein lähinnä ikuista viisautta. Teosofia ei ole minkään uskonnon lapsi, vaan kaikkien uskontojen sisar. Teosofinen "ilmestys" meidän päivinämme on kotoisin samasta lähteestä kuin uskonnotkin. Viime kerralla olin tilaisuudessa sanomaan, että uskontojen alkuperä on siinä, että viisas ihminen on ilmoittanut maailmalle totuuden. Samalla tavalla on teosofia syntyisin siitä viisasten ihmisten salaisesta veljeskunnasta, joka ennen on tuonut maailmaan kaikki uskonnot. Teosofia ei kuitenkaan ole uusi uskonto, vaan pikemmin filosofinen ikuisen viisauden esitys, joka viittaa uskontojen yhteiseen alkuperään ja selvittää niiden oikeat opit. Että hindulaisessa maailmankatsomuksessa ovat verrattain puhtaina säilyneet alkuaikaiset perusopit, on luettava —paitsi yleisen kansanhengen etenkin — lukuisien Intiassa vaikuttaneiden profeettojen ja rikkaan uskonnollisen eli pyhän kirjallisuuden ansioksi.

Kristikunnassa on tullut tavaksi puhua juutalaisista ensimmäisenä kansana, joka kehitti uskon yhteen jumalaan. Mutta joskin vedauskonnon aikana hindulaiset palvoivat montaa jumalaa, koska kansan mielikuvitus parhaiten käsitti jumaluuden sillä tavalla, ruvettiin jo brahmanuskon varhaisimpina aikoina puhumaan yhdestä ainoasta jumalasta, Brahmasta. Muutamassakin vanhassa Upanishadissa kysytään: "Kuka jumala on suurin? Tulen jumala vai ilman jumala?" Näihin oppilaiden kysymyksiin heidän opettajansa vastasi: "Kaikki nuo jumalat ovat yhden suuren jumalan, Brahman ilmestysmuotoja. Älkää siis heitä palvoko! Jos palvotte heitä, tulette kyllä onnellisiksi tässä elämässä, mutta viisas, joka tahtoo nousta kaiken katoavaisen yli, ei palvo ilmestysmuotoja, vaan yhtyy Brahmaan, omaan totiseen aateminäänsä, Itseensä." Nämä harvat sanat todistavat, kuinka paljon ylevämpi hindulaisten Brahman oli juutalaisten inhimillisillä hyveillä ja heikkouksilla varustettua Jehovaa. Jumala on yksi ja kaikki mitä on, on tästä yhdestä ainoasta jumalasta lähtenyt.

Nyt sanotaan tavallisesti, kun Euroopassa arvostellaan hindulaista uskontoa, että se on pessimismiä. Hindulaisten yksijumalausko menee näet niin pitkälle, että se sanoo pahankin saaneen alkunsa jumalasta. Paha syntyi silloin kun aineellinen olemassaolo heräsi olemattomuudesta. Paha on fyysisen olemassaolon välttämätön täydennys ja seuraus. Siis itse olemassaolo on paha ja hindulaisen koko uskonnollinen pyrkimys on siinä, että hän pääsisi vapaaksi olemassaolosta. Näin uskotaan Euroopassa.

Mutta kuinkahan todella lienee? Johtaako todella kaikki aasialainen yhteysusko alakuloiseen pessimismiin? Ei suinkaan; mutta on otettava lukuun tämän maailmankatsomuksen kaikki eri puolet. Toinen suuri oppi on oppi ihmisen jälleensyntymisestä: ihminen on olento, joka monta kertaa kiertää ruumiillistumien sarjan. Ja klassinen kohta jälleensyntymisestä löytyy Râmajana-runoelmasta: "Varhaisemman elämän tekojen kautta syntyy sielu aina uudelleen uuteen ruumiiseen ja uuden elämän tekojen kautta taas uuteen. Näin on ruumis aina sielun kohtalo. Kuten vanhat vaatteet riisutaan ja uusiin pukeudutaan, niin sielu riisuu vanhan ruumiinsa ja ottaa yllensä uuden."

Nyt meidän pitää huomata, että kun hindulaisessa uskonnossa opetetaan ihmisen vapautumista olemassaolon ja elämän kahleesta, ei ole kysymys siitä, että ihminen vapautuisi itse olemisesta. Ei ole kysymys siitä, että hän voittaessaan nirvanan poistuisi tyhjyytenä olemattomuuteen, kuten Euroopassa yhteen aikaan luultiin. Millä tavalla olevainen voisi lakata olemasta ja tulla tyhjäksi? Tästä ei ole puhettakaan, vaan siitä, että ihmisen täytyy vapautua jälleensyntymisen pakosta, jos hän tahtoo elää aivan henkisessä tilassa. Tätä korkeata henkistä olemismuotoa sanotaan nirvanaksi ja sitä voi syystä verrata kristittyjen jumalanvaltakuntaan, vaikka nirvanaa ei koskaan ole kuvattu samanlaisilla räikeän aineellisilla väreillä kuin ikuista iloa karitsan valtaistuimen ympärillä.

Nirvanan oikeata laatua teroitetaan aivan selvästi hinduismissa. Ei Bhagavad Gitassa koskaan puhuta, että nirvana olisi tyhjyyttä; päinvastoin sanotaan, että se on autuutta, rauhaa, jonka viisas saavuttaa, kun hän täyttää nämä ehdot: "Joka näkee totuuden omassa itsessään, joka on saavuttanut rauhan sisässään ja iloitsee kaikkien olentojen onnesta, hän saavuttaa nirvanan". Nirvana on tasapaino, joka kohottaa yksilön kaiken katoavaisen, kaiken kärsimyksen, kaiken vaihtelun yläpuolelle, niin että hän voi vapaasti auttaa kaikkia, olla suurena kuolemattomana henkenä maailmankaikkeudessa, vapaaehtoisesti "elää" ja "kuolla". Kaikki ihmiset, jotka eivät vielä ole "pelastuneet", ovat pakotetut syntymään uudestaan ja yhä uudestaan maan päälle, kunnes kehittyessään saavuttavat nirvanan. Mutta nirvanan voittanut on vapaa.

Tämä on hindulainen oppi jälleensyntymisestä ja pelastuksesta, ja me tiedämme, että nykyisessä teosofiassa esitetään asiat samalla tavalla, mutta vasta teosofinen liike on huomauttanut Euroopalle ja läntiselle maailmalle, että sellainen oli vanha itämainenkin oppi.

Kolmas perustava oppi on oppi karmasta eli syysuhteen laista. Karma merkitsee "teko" ja tarkoittaa, että teko sitoo ihmistä ruumiillisen elämän pyörään, koska teko aina luo seurauksen. Tekoon ei lueta ainoastaan varsinaista tekoa, vaan myös puhe ja ajatus ja himo. Kaikki tämä ihmistä sitoo. Karma on esteenä ihmisen tiellä, kun hän etsii pelastusta. Tahtoessaan vapautua jälleensyntymisen pakosta, täytyy hänen vapautua juuri karmastaan, ja millä tavalla se tapahtuu? Siten, ettei hän enää himoitse, tee, ajattele eikä puhu mitään sellaista, joka kohdistuu häneen itseensä, ei mitään itsekkäistä vaikuttimista, vaan koettaa puhdistaa ajatuksiaan ja päästä oman itsensä herraksi. Onko ihmeteltävä, että tältä kannalta katsoen hindulaisessa uskonnossa pelastuksen etsintä on saanut enemmän tai vähemmän askeettisen värityksen? Helpompi tai ankarampi itsensä kiduttaminen on järkeenkäypä yksinkertainen tapa saada valtaa oman itsensä yli, ja siksi on uskonnossa harjoitettu askeesia. Ei siinä ole ollut kysymys minkään jumalan miellyttämisestä, pääsemisestä minkään jumalan suosioon. Sellainen ei ole tarpeen, sillä ihmisen päämäärä ei ole saavuttaa minkään jumalan suosiota, vaan vapautua jälleensyntymisen pakosta ja yhtyä tajunnassaan jumalalliseen elämään. Näin vastaa hinduismi, ja siltä kannalta katsoen saatamme epäilemättä kunnioittaa ja ymmärtää niitä ihmisiä, jotka vilpittömästä sisäisestä vakaumuksesta kiduttavat itseään voittaakseen synnin, kukistaakseen pahan itsessään ja noustakseen oman eläimellisyytensä ja itsekkyytensä herroiksi. Me voimme heitä ymmärtää, vaikkemme uskoisi heidän keinoonsa.

Vaikkemme uskoisi, että ruumiillinen tuska valistaisi järkeä, täytyy meidän myöntää, että vaikeroimatta kärsitty tuska vahvistaa tahtoa ja opettaa tunteita hillitsemään. Kun ihminen tuntee itsensä huonoksi ja mitättömäksi, mutta samalla näkee ihanteen sisässään ja tahtoisi sitä saavuttaa kuinka tuskallisella keinolla tahansa, silloin meidän täytyy häntä kunnioittaa ja kumartaa. Hän todistaa elämällään uskonsa hengen voimaan, ja vaikka hän kamppailussaan sortuisi, merkitsee karma uskollisesti elämän kirjaan jokaisen hänen tappionsa — ja merkitsee sen ansiopuolelle.


Etusivu 

Suuret uskonnot

Pekka Ervast