Pekka Ervast

III  

NYKYISEN IHMISRODUN ENSIMMÄINEN LAKIKIRJA

 

Kun katsomme omaa nykyistä sivistystämme, aineellisessa suhteessa varsinkin korkeaa sivistystämme, olemme valmiit huudahtamaan: kuinka paljon olemme saaneet aikaan, kuinka pitkälle ihmiskunta on kehittynyt, kuinka eteviä me olemme! Mutta jos sivistystä ei arvostella ainoastaan höyry- ja sähkökoneiden ja kaikenlaisten ulkonaisten laitteiden mukaan, vaan jos sivistystä arvostellaan, kuten sitä todella tulisi arvostella, sisäisten henkisten arvojen perusteella, sen nojalla millainen on uskonto, kirjallisuus, taide, yhteiskuntajärjestys, — silloin emme ole oikeutetut ylpeilemään ja huutamaan kuuluville omaa erinomaisuuttamme. Jos näet tutkimme vanhoja aikoja ja vanhoja kansoja, huomaamme piankin, ettemme ole paljonkaan edistyneet todellisessa kulttuurissa. Se sivistyksen ihanne, mikä elähdytti vanhoja kansoja, on saavuttamatta vielä tänä päivänä, ja se määrä henkistä sivistystä, mikä toteutettiin vanhoissa kulttuureissa, se kelpaa meille vielä tänä päivänä esimerkiksi, sillä taiteen, kirjallisuuden ja uskonnon alalla me emme ole luoneet sen ihmeellisempää kuin vanhan ajan kansat. Niin, itse asiassa emme ole muuta kuin matkineet ja korkeintaan jatkaneet muinaisia saavutuksia — vanhan ajan kansat ovat luoneet samat sivistysarvot, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa.

Viime kerralla puhuimme Intian kansan uskonnollisista oloista, ja tänään meidän tulisi heittää silmäys saman kansan yhteiskunnalliseen elämään, tarkastaa, minkälaiset olivat heidän elämänsä ihanteet, mitä he koettivat elämässään toteuttaa, minkälainen oli heille annettu siveysoppi. Olen valinnut aiheeni pohjaksi vanhan intialaisen kirjan Manun lait, joka on ollut Euroopassa tunnettu jo toista sataa vuotta. Tämän merkillisen kirjan mukaan saattaa päätellä, millainen oli se sivistys, joka vallitsi muinaisessa Intiassa.

Kirja on jaettu 12 lukuun, joista ensimmäinen ja viimeinen puhuvat uskonnon opeista, mutta toiset esittävät yhteiskuntajärjestyksen lakeja ja muita sääntöjä. Aikain kuluessa on tietysti lisätty kaikenmoisia yksityiskohtia, vähäpätöisiä määräyksiä ja siveyssääntöjä, joita ei ole ollut alkuperäisessä Manun laissa, sillä niin tiedämme aina tapahtuvan pyhille kirjoille. Ne eivät voi pysyä alkuperäisessä muodossaan, siksi että tavallisesti mies, joka on antanut opinsäännöt, ei ole itse kirjoittanut mitään, vaan hänen sanansa ovat kulkeneet muistitietona miespolvesta toiseen, ja vasta vuosien vieriessä on niitä kirjoitettu muistiin ja myöhemmin sitten korjattu, parannettu, ja sovitettu "ajan vaatimusten mukaan". Manun laissa kuitenkin alkuperäinen runo loistaa esiin lisäysten keskeltä. Mikä erityisesti pistää silmään vanhassa Intiassa on ns. kastilaitos, jota jo viime luennossa koskettelimme. Jos tänä päivänä kuulee puhuttavan Intiasta, moititaan aina kastilaitosta, tuota merkillisen tarkkaa luokkarajoitusta, joka siellä vallitsee. Mainitaan tavallisesti neljä kastia, mutta itse asiassa niitä on paljon enemmän nykyisessä Intiassa. Aikojen kuluessa on muodostunut toistasataa erilaista kastia, so. pieniä piirejä, joiden yksilöt kuuluvat yhteen ja muodostavat oman luokan, joka katsoo karsain silmin ja epäilevästi muita luokkia. Nyt on herännyt kansallinen liike, joka koettaa tasoittaa oloja, poistamalla kastirajoja, ja teosofinen liike on epäilemättä vaikuttanut hyvää Intiassa tässä suhteessa. Mutta ammoisista ajoista juurtuneita tapoja ja ennakkoluuloja ei ole helppo muuttaa, saatikka poistaa. Nykyisiä kymmeniä alakasteja tosin ei ollut vanhassa Intiassa, mutta jyrkkä kastiero — "selvät luokkarajat", kuten meidän sosialistimme sanovat — ovat brahmalaisen ajan perintöä. Silloin tehtiin tarkka ero neljän kastin eli yhteiskuntaluokan välillä. Ero oli niin jyrkkä että se, joka oli syntynyt yhteen luokkaan, ei voinut siirtyä toiseen, ei saanut naida toisesta yhteiskuntaluokasta. Olkoon mainittu pieni kohta naimisen suhteen. Manun laissa huomautetaan, että mies ei voi naida toisesta yhteiskuntaluokasta. Jos esim. brahmiini tai sotilas nai alemmasta luokasta, pidettiin sitä vääränä, sanottiin, että mies oli noudattanut himojaan eikä mennyt oikeaan avioliittoon. Mutta toiselta puolen se oli luvallista naisen takia, sillä nainen saattoi mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli korkeammasta yhteiskuntaluokasta. Kuitenkin oikea säännönmukainen avioliitto oli sellainen, joka tapahtui vain oman luokan piirissä. Kuten muistettanee, olivat neljä kastia seuraavat: alin shuudrat, sitä seuraava vaishjat, sitten kshattrijat ja neljänneksi brahmiinit.

Shuudrakasti oli palvelijaluokka, johon kuuluivat rengit ja piiat ja muut työmiehet. Vaishjakasti käsitti kaikki vapaata elinkeinoa harjoittavat kansalaiset, jotka tulivat toimeen kaupalla ja muulla omalla työllä. Heidän palveluksessaan olivat shuudrat. Kolmas kasti oli soturit. Siihen kuului aina kuningas. Ylin kasti oli brahmiinit eli papit, kansan opettajat.

Viime luennossa viittasimme siihen, että kastilaitos nähtävästi perustui luonnolliseen työnjakoon hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa. Työnjaon taas ollakseen oikeudenmukainen tulee perustua yksilöiden erilaisiin kykyihin. Ainoastaan jos kukin yksilö tuntee olevansa omalla paikallaan, voi sanoa, että yhteiskunta on mallikelpoinen ja luokkaero tarkoitustaan vastaava. Nyt tiedämme kuitenkin, että syntyperä määräsi kastia vanhassa Intiassa vielä suuremmalla ankaruudella kuin nykyisissä yhteiskunnissa. Kuinka ratkaistiin tästä aiheutuva ristiriita vai eikö ristiriitaa ollutkaan? Kyllä ristiriita tunnettiin, ja se ratkaistiin vetoamalla osaksi ihmisten yhdenvertaisuuteen jumalan edessä, osaksi jälleensyntymisuskoon. Manun laissa sanotaan nimenomaan, että kastit olivat jumalan asettamia. Ne olivat jumalasta lähteneet. Brahmiinit olivat syntyneet Indran päästä, sotilaat käsivarsista ja rinnasta, vaishjat vatsasta ja alaruumiista ja shuudrat jaloista. Voisi sanoa, että eri puolia jumalasta, erilaisia jumalan voimia oli ilmenneinä eri kasteissa. Mutta kaikki kastit olivat jumalallisia ja siis jumalan edessä yhdenvertaiset. Tämä on sisäinen eli aatteellinen näkökohta.

Ulkoisesti ja käytännöllisesti katsoen kastit olivat eriarvoisia, sillä niiden tehtävät olivat vaikeudeltaan erilaisia. Tätä tehtävää eli velvollisuutta sanottiin dharmaksi. Shuudran dharma oli helppo verrattuna vaishjan tehtävään ja molempien vastuunalaisuus pieni verrattuna kshattrijan ja brahmiinin. Paljon suurempi sielullinen kehitys, paljon syvempi itsetietoisuus vaadittiin ihmiseltä korkeammassa kastissa kuin alemmassa. Että ihmiset ovat sielullisesti erilaisia, tiedettiin vanhassa Intiassa yhtä hyvin kuin tänä päivänä Euroopassa. Itse asiassa kastin intialainen nimitys viittaa tähän. Kasti on, kuten edellä sanottiin, sanskritin kielellä varna, joka merkitsee "väri". Nyt tiedämme, että selvänäköiselle silmälle ihmissielun kehityskanta näkyy ns. auran väristä: mitä kehittyneempi ihminen on sieluelämältään, sitä kirkkaampi ja kauniimpi on hänen aurassa eli se monivärinen valokehä, joka ympäröi ihmistä. Ja koska kullakin luonteenominaisuudella on oma pohjavärinsä aurassa, saattoivat Intian vanhat viisaat auran väreistä päätellä, mikä dharma oli ihmiselle sopiva, toisin sanoen mihin kastiin hän kuului. Luokittelu tapahtui alussa tällä tavalla, mutta koska perinnäisyyden lain nojalla vanhemmat vetivät luokseen itsensä kaltaisia sieluja, ruvettiin luottamaan luonnon omaan luokitteluun ja uskottiin, että syntyperä itsessään osoitti, kuinka kehittynyt sielu oli. Ja ristiinnaiminen kiellettiin, jottei sielullis-ruumiillisia ominaisuuksia sekoitettaisi. Jos taas yksilö laiminlöi kastinsa velvollisuudet, erotettiin hänet kokonaan kastista.

Samalla kun tehtiin näin jyrkkä ero ihmisten kesken, uskottiin vahvasti kehitykseen. Jälleensyntyvänä yksilönä ihminen ei mitenkään ollut sidottu alkuperäiseen kastiin. Opittuaan täydellisesti yhdessä tai useammassa ruumistuksessa oman kastinsa dharman, hän siirtyi ylemmälle luokalle ja syntyi seuraavan kerran korkeammassa kastissa. Näin uskottiin elämän opettavan ja kehittävän ihmissielua.

Manun lait ilmaisevat sangen tarkalleen, minkälainen oli kunkin kastin dharma, mitä tehtäviä siltä vaadittiin, mikä ihanne oli sille asetettu. Alimman kastin velvollisuus oli palvelus. Ihmissielun piti shuudran ruumiissa oppia välittömästi työllään palvelemaan ja tottelemaan. Toisessa kastissa oli hänen opittava työnteko yhteiskunnan hyväksi. Ihmisen tuli vaishjana oppia kokoamaan rikkauksia, mutta ei itseään varten, vaan kansaa, valtiota varten. Hyvin selvästi ymmärrettiin, että kulttuuria ei voitu saada aikaan ilman pääomaa. Sitä varten oli erityisen kansanluokan tehtävänä koota valtiolle rikkauksia ja samalla kasvattaa itsessään sitä sielun puhtautta, joka seuraa epäitsekästä rikkauden tavoittelua. "Se on puhdas", sanoo Manu, "joka on rikkaudessa puhdas, ei se, joka itseään vedellä pesee."

Kolmannessa kastissa ihmisen piti oppia ajattelemaan toisten henkeä ja turvallisuutta oman henkensä kustannuksella. Kshattrijan eli sotilaan tehtävänä oli puolustaa kansaa. Sotilaskasti ei ollut olemassa valloitusretkiä eikä hyökkäystä varten. Nimenomaan sanotaan Manun laissa, että on väärin riistää ihmiseltä henki; miestappo on oikeutettu ainoastaan sellaisessa sodassa, jossa puolustetaan maata ja kansaa vihamielisiä hyökkääjiä vastaan. Sotilaskastin tehtävänä rauhan aikana oli ylläpitää järjestystä yhteiskunnassa, suojella ja puolustaa leskiä ja orpoja, katsoa, että kukin sai oikeutensa, ja valvoa yleistä turvallisuutta. Samoin kuin shuudran tuli antaa aikansa ja työnsä ja vaishjan omaisuutensa, samaten tuli kshattrijan aina olla valmis antamaan oman henkensä, kun yhteinen hyvä vaati.

Neljänteen kastiin syntyivät ne sielut, jotka olivat määrätyt kansan opettajiksi. Heidän tehtävänsä oli oppia tuntemaan pyhät kirjat, tietämään, mitä Manu ja muut suuret rishit olivat opettaneet, ja ohjaamaan kansaa kaikkeen hyvään. Ja minkälaisia brahmiinien tuli olla? Ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä aineellisesti, mutta viisaudessa ja tiedossa muita etevämpiä. Heidän koko tehtävänsä oli korkeammalla tasolla. Sellainen oli brahmiinikastin ihanne.

Kuinka vakavassa hengessä kastilaitos oli perustettu, näkyy siitäkin, että kuta alemmassa kastissa ihminen oli syntynyt, sitä paremmin oli hänestä pidettävä huolta fyysisesti; ja taas kuta korkeammalle hän nousi, sitä henkisemmäksi tuli hänen elämänsä, sitä enemmän häneltä vaadittiin. Kun Manun laissa teroitetaan vieraanvaraisuutta isäntien ja emäntien mieleen, sanotaan: "Isännät ja emännät talossa syökööt jätteet, kun vieraat ja omat palvelijat ovat ravitut". Palvelijoista oli pidettävät huolta kuin omista lapsista — palvelijat, shuudrat, tulivat ensin, sitten vasta isäntäväki. Ja jos rikoksia tehtiin, ei toinen syyllinen ollut yhtä oikeutettu lain edessä kuin toinen, vaan syyllisyys mitattiin kastin mukaan. Jos rikoksentekijä kuului alempaan kastiin, oli hänen rangaistuksensa pienempi, mutta kuta ylempää kastia hän oli, sitä suurempi oli hänen virheensä ja rangaistuksensa. Sanotaan matemaattisesti Manun laissa, että jos shuudran rangaistus merkitään 5:lla, niin on kauppamiehen syyllisyys merkittävä 16:lla ja kshattrijan syyllisyys 32:lla ja taas brahmiinin 64:llä. Näin paljon suurempi oli brahmiinin edesvastuu koska hän enemmän tiesi ja oli enemmän saanut oppia. Tällainen oli neljän kastin keskinäinen suhde.

Kuningas kuului aina kshattrija-kastiin. Hän oli kyllä kaikkein yläpuolella, mutta hän ei kuulunut korkeimpaan kastiin, hän ei ollut kansan opettaja vaan kansan suojelija. Vielä tänä päivänä puhutaan siitä, että hallitsija on "jumalan armosta". Tämä on perintöä vanhasta Intiasta. Manun laissa sanotaan "Kaikkien olentojen suojelemista varten Herra loi kuninkaan. Manun laissa on aivan merkillisiä sääntöjä siitä, minkälaisen kuninkaan pitää olla. Hän ei ollut itsevaltias, hänkin oli kansalainen, jonka tuli totella Manun viisaita lakeja. Kuninkaalla oli rangaistusoikeus, hän oli saanut sen jumalalta, mutta jotta hän voisi rangaista puolueettomasti, täytyi hänen olla puhdas. Manu sanoo: "Täydellisesti puhdas ruhtinas, joka on lupauksilleen uskollinen, lakien noudattaja, taitavien palvelijain ympäröimä ja hyvällä arvostelukyvyllä varustettu, voi rangaista kohtuullisesti." Ennen kaikkea hänen täytyy osata hallita itseään. Manun laissa sanotaan: "Yötä päivää harjoittakoon ruhtinas aistiensa hillitsemistä. Hän välttäköön päihdyttäviä juomia, peliä, naisia ja metsästystä. Pahe on kauheampi kuolemaa." Kuninkaan täytyy viettää erittäin yksinkertaista, nöyrää elämää, ainoastaan silloin voi hän olla "alamaisilleen isä", joka kaikkia rakastaa ja jota kaikki voivat rakastaa ja kunnioittaa. Manun laissa on niinikään kaikenlaisia tarkkoja määräyksiä, millä tavalla kshattrijan eli aatelisen yleensä tuli käyttäytyä, ja kun luemme niitä, täytyy meidän tunnustaa, että olemme barbaareja siihen verraten mitä vanhoina aikoina pidettiin oikeana. Miten tuli esim. käyttäytyä sodassa? Ei milloinkaan saanut hyökätä sellaisen vihollisen kimppuun, joka oli epäedullisessa asemassa. Jos kulki ratsulla ja vihollinen jalkaisin, ei saanut ahdistaa häntä; ei koskaan saanut ahdistaa nukkuvaa, ei koskaan armoa pyytävää, ei koskaan pelkuria, ei koskaan pakenevaa, ei saanut käyttää vääriä aseita, ei sellaisia, joissa oli salattuja piikkejä, eikä myrkyllisiä aseita. Valloitetun kansan lakeja piti kunnioittaa ja säilyttää. Jos meidän sodissa vielä noudatettaisiin näitä ihanteita, voisimme myöntää, että sotilaan ammatti on jalo. Mutta aika on nyt toinen. Me ymmärrämme, että sotilasluokka täytyi olla olemassa vanhoina aikoina. Se on vieläkin olemassa, mutta me lähestymme aikaa, jolloin sodat poistuvat maailmasta ja jolloin koko tämä kasti häviää, sillä me emme ihaile sotilasammattia enää, me uskomme, että ihminen voi toisellakin tavalla oppia urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta. Meidän ihanteemme ovat monessa kohden muuttaneet muotoa, mutta emme saata kieltää ihailuamme niiltä suurenmoisilta periaatteilta, joiden nojaan Intian vanha yhteiskunta oli rakennettu. Kullakin kansanluokalla oli omat jalot tehtävänsä ja kunkin luokan jäsenistä pidettiin ominaisella tavalla huolta.

Toinen seikka, joka Intian vanhassa sivistyksessä kiinnittää huomiotamme, on naisen asema. Väitetään usein, että kristinusko on naisen vapauttanut, että ennen kristinuskon tuloa nainen aina oli sorretussa asemassa. Varsinkin itämaista puhuttaessa mainitaan monivaimoisuus, leskien polttaminen ja yleensä kunnioituksen puute naista kohtaan. Mitä nyt vanhaa Intiaan tulee, ovat tämmöiset arvelut ja luulot erehdyksiä. Monivaimoisuutta ei ollut. Mies ja nainen edustivat kumpikin eri olemuspuolia täydellisestä ihmisestä ja yhdessä he muodostivat kokonaisuuden. Manun lait sanovat: "Mies muodostaa yhden olennon puolisonsa kanssa" ja toisessa paikassa: "Molemminpuolinen uskollisuus kestäköön kuolemaan saakka". Olemme jo maininneet, mitä rajoja avioliitolle oli asetettu: vaimo oli otettava samasta kastista. Nainen sai valita miehen ylemmästä kastista, mutta mies ei ylempää naista. Ja jos brahmiini tai kshattrija otti itselleen puolison alemmasta kastista, sanottiin nimenomaan, että tämä tapahtui himosta; ja ainakin brahmiini silloin alentui. Tämä määräys voi jonkun verran loukata nykyaikaisen ihmisen vapaudentunnetta, mutta eivätkö monet vielä tänä päivänä ole sitä mieltä, että "paras on naida omasta säädystään?" Toinen vanhassa Intiassa vallinnut (ja vieläkin vallitseva) tapa, jota on vaikeampi hyväksyä nykyajan silmillä katsoen, koski avioliiton solmimista. Tämä tapahtui nimittäin säädyllisimmin siten, että tyttö annettiin miehelle. Oli kyllä olemassa ns. gandharva-avioliitto, joka johtui pojan ja tytön molemminpuolisesta lemmestä, mutta sitä ei pidetty niin puhtaana. Oikea pyhä avioliitto solmittiin vanhempien toimesta, ja Manun laissa teroitettiin vanhempien mieleen, ettei heillä saanut olla itsekkäitä tarkoituksia, eivät saaneet ajatella omaisuutta jne.

Erehdymme kuitenkin suuresti, jos luulemme, ettei Intiassa tunnettu avioliiton ja perhe-elämän onnea. Niin ihania naisia, niin rakastavia, niin helliä, niin uskollisia on tuskin mikään muu sivistys luonut. "Leskien polttaminen" esim., jolla lähetyssaarnaajat pelottelevat hurskaita uskonsisariaan kotona (vaikka se Intiassa on ollut sangen harvinainen ilmiö), on itse asiassa kaunis todistus aviorakkauden uskollisuudesta ja pyhyydestä. Tapa sai alkunsa siitä, että eräs vaimo vanhassa Intiassa rakasti miestään niin syvästi, niin kokonaan, ettei hän miehensä kuoleman jälkeen jaksanut jäädä tähän maailmaan. Kun miehen ruumis poltettiin, astui hänkin, sureva ja samalla riemuitseva leski, polttoroviolle, seuratakseen puolisoaan tuonen tuville. Tästä johtui myöhemmin, että jotkut toisetkin uskolliset vaimot tahtoivat kuolla miestensä kanssa. Se oli aivan vapaaehtoista eikä koskaan tapahtunut alemmissa yhteiskuntaluokissa. Lopulta siitä muodostui yleinen tapa, jota mahdollisesti onneton leski ei aina vapaasta halusta noudattanut. Nyt tiedämme, ettei sitä enää tapahdu.

Muutamalla otteella Manun laista tahdomme vielä näyttää, että naista pidettiin arvossa ja kunniassa. Missä voimme lukea kauniimpia sanoja kuin seuraavat: "Isät ja veljet, aviomiehet ja langot, kunnioittakaa naisia ja kantakaa heille lahjoja, jos itse tahdotte suurta menestystä. Missä naisia kunnioitetaan, siellä jumalat iloitsevat, missä ei naisia kunnioiteta, siellä kaikki pyhät menot ovat turhia. Missä naiset surevat, siinä perhe pian häviää. Missä naiset eivät sure, siinä perhe aina menestyy… Missä perheenmies on mieltynyt vaimoonsa ja vaimo mieheensä, siinä tosiaan menestys aina on taattu." Vaikka naineen naisen toiminta-ala oli rajoitettu kotipiiriin, ei silti mitenkään ylenkatsottu naimattoman naisen asemaa. Jollei tyttöä voitu antaa arvokkaalle miehelle, neuvottiin Manun laissa: "Parempi on tytön olla naimatta kuin joutua naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole hyviä ominaisuuksia". Ja naimaton nainen joutui samaan asemaan ja samaan arvoon kuin mies. Hän oli oikeutettu tutkimaan pyhiä kirjoja, saattoi tulla pyhimykseksi, joogiksi, vaeltajaksi ja ylipäänsä tehdä sellaista, jota miehetkin tekivät. Häntä kunnioitettiin yhtä paljon kuin nainutta naista.

Kolmas mielenkiintoinen seikka Intian vanhassa sivistyksessä oli tapa millä korkeampien kastein, varsinkin brahmiinien elämä oli järjestetty. Todellisen brahmiinin elämä oli jaettu neljään aikakauteen. Hän oli ensin ns. brahmatshaarja, sitten grihasta, vaanaprastha ja lopuksi sanjaasi.

Tämä elämänjärjestys oli samalla kuva sielun kehityksestä. Lapsi syntyi, kastettiin ja sai seitsemän vuotta elää kodin hoivissa, mutta seitsemänvuotiaana poika tuli brahmatshaarjaksi. Hän lähti silloin oppilaaksi jollekin gurulle, opettajalle. Oppilaana hän oli brahmiinin palvelijana ja sai suorittaa kaikenmoisia kotitöitä korvaukseksi siitä että brahmiini häntä kasvatti ja opetti. Brahmatshaarjan elämä kesti seitsenvuotiaasta kuudenteentoista ikävuoteen asti, jolloin nuorukainen vihittiin täysi-ikäiseksi ja sai pyhän nauhan. Brahmatshaarjana hän oli tehnyt puhtauden lupauksen. Seitsenvuotiaasta asti hän sai oppia hillitsemään itseään. Nimenomaan teroitettiin sukupuolista puhtautta, se oli hänen jokapäiväinen ojennusnuoransa.

Kuumissa etelämaissa sukupuolielämä herää varhain, ja nuorelle pojalle oli bramatshaarja-aika epäilemättä erinomainen koulu. Todellinen brahmatshaarja ei ollut se, joka ei ollut ehdottoman puhdas. Saatuaan tämmöisen kasvatuksen nuori brahmiini meni naimisiin. Silloin alkoi grihastan eli perheenisän elämä. Jokaisen brahmiinin velvollisuus oli synnyttää poika maailmaan. Tämän miehuusikänsä kestäessä tuli brahmiinin ottaa osaa ulkonaiseen elämään, yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen. Kun hän aikansa oli ollut perheenisänä ja synnyttänyt pojan, alkoi hänelle taas uusi elämä. Ulkonainen toiminta lakkasi. Vaanaprastha-aika alkoi! Nyt hän, voidakseen miettiä elämän ja kuoleman kysymystä, vetäytyi metsään erakoksi. Hän sai ottaa vaimonsa mukaan metsään, ja molemmat elivät erakkoina ja harjoittivat mietiskelyä ja kaikenlaisia askeettisia menettelyjä. Hän saattoi myös mennä yksin, ja kun hän oli aikansa viettänyt sillä tavalla, että halu ulkonaiseen elämään oli mielestä häipynyt ja sijaan astunut sisäisen ja henkisen elämän kaipuu, tuli hänestä sanjaasi, jonka piti "maata maan päällä, syödä ainoastaan hedelmiä, jotka itsestään olivat maahan pudonneet, juoda ainoastaan vettä ja kulkea ympäri kerjäämässä, jos muuta tarvitsi". Se oli hänen elämänsä viimeinen jakso, jolloin hän oli kokonaan antautunut henkiseen elämään ja vain valmisteli sekä kuolemanjälkeistä elämää että tulevaa ruumiillistumaa varten. Tämmöinen oli vanhassa Intiassa brahmiinin elämänohjelma.

Ja kaikille dvidshoille (dvidsha = kahdesti syntynyt, pyhän nauhan saanut), so. kaikille kolmeen ylempään kastiin kuuluville täysi-ikäisille, teroitetaan Manun laissa seuraavat kymmenen hyvettä: "Kieltäymys, pahan palkitseminen hyvällä, kohtuus, rehellisyys, puhtaus, aistien hillintä, vedan (pyhien kirjojen) tunteminen, hartaus (jumalaa kohtaan), totuus ja suuttumuksesta pidättyminen." Sangen viisaasti myös sanotaan, että "parempi on noudattaa siveellisiä velvollisuuksia kuin hurskaita".

Ennen kuin lopetamme, tahdomme vielä toistaa muutamia hajanaisia sääntöjä Manun lakikirjasta, jotka kuvaavat vanhojen intialaisten käsityskantaa erilaisista siveellisistä kysymyksistä.

Lihansyöntiä, metsästysurheilua ym. kieltää Manu seuraavin sanoin: "Ainoastaan tekemällä pahaa eläimelle voi ihminen itselleen hankkia lihaa. Ja eläimen murhaaminen sulkee paratiisin portin. Se joka huvikseen tappaa viattomia eläimiä, ei näe onnensa kasvavan tässä tai tulevassa elämässä. Mutta ihminen, joka ei tahallaan tuota elävälle olennolle orjuuden ja kuoleman kärsimyksiä, vaan tahtoo hyvää kaikille olennoille, hän nauttii ikuista onnea."

Synnistä pidättymistä perustelee Manu seuraavalla ponnella: "Oi arvoisa ihminen, kun sanot itsellesi: minä olen yksin itseni kanssa, asuu lakkaamatta sydämessäsi korkein henki, joka tarkkaavasti ja ääneti näkee kaiken hyvän ja kaiken pahan... Tämä itse, joka sydämessäsi asuu, on ankara tuomari, lahjomaton kostaja, jumala... Sielu (itse) on oma todistajansa, sielu on oma turvansa; älä koskaan halveksi omaa sieluasi, tätä ihmisten ensimmäistä todistajaa."

Rahan lainaamisesta sanoo Manu: "Lainaaja ei saa koskaan ottaa enempää kuin 5 prosenttia korkoa". Manu kieltää ankarasti kaikenlaisen pelin ja vedonlyönnin, sillä "se on varkauden tasalla". Vielä "kaupungista ajettakoon heti pois pelaajat, huonotapaiset ja julmat ihmiset, pyhien kirjojen pilkkaajat, ihmiset, jotka eivät täytä kastinsa velvollisuuksia, ja väkijuomien valmistajat".

Lääkäreistä on huomattava pykälä: "Kaikki lääkärit, jotka huonosti hoitavat potilasta, maksakoot sakkoa, pienemmän, kun on kysymys eläimestä, suuremman, kun on ihmisestä kysymys". Siis eläimiäkin hoidettiin, ja lääkärit olivat vastuunalaisia.

Näitä sääntöjä voisi luetella enemmän, mutta yllä olevat jo näyttävät, mikä ihmeellinen sivistys on vanhassa Intiassa vallinnut. Meille paljastuu arvaamattomia näköaloja, niin että meidän täytyy hävetä nykyisiä oloja. Tässä vanhassa kirjassa kehotetaan kaikkeen siihen, jota parhaimmat ihmiset nykyaikana alkavat toivoa. Ne ihanteet, jotka nyt kuvastuvat mieleemme, on annettu aikoja sitten valkoiselle rodulle. Meidän ei tarvitse lisätä muuta kuin se ihanne, joka meille alkaa kajastaa tulevasta ihmisrodusta.


Etusivu 

Suuret uskonnot

Pekka Ervast