Pekka Ervast

TIETÄJÄT ITÄISELTÄ MAALTA

 

Kristikunta iloitsee ja ylpeilee siitä, että se uskoo yhteen jumalaan, että se palvoo ainoastaan yhtä jumalaa, että sen uskonto on monoteistinen. Samalla se katselee hieman halveksivasti niitä kansoja, jotka palvovat monta jumalaa, niitä historiallisia, vaikka nyt hävinneitä uskontoja, joissa on polyteismi, monijumalaisuus vallinnut.

Mutta meillä on vanha ja räikeä esimerkki siitä, minkälaisiin ristiriitaisuuksiin yhden jumalan palvominen vie. Kun esim. kaksi kristillistä sotajoukkoa taistelee toisiansa vastaan ja taistelukentällä ennen taistelun alkamista kumpikin rukoilee jumalalta voittoa, niin epäilemättä heidän rukouksensa on syntiä ja rikkomusta heidän omaa jumalaansa vastaan. Molemmat rukoilevat samaa jumalaa, eikä heidän rikkomuksensa ole siinä, että he rukoilevat — sillä miksikä ei ihminen saisi rukoilla? Itsessään se ei ole syntiä — vaan siinä on heidän syntinsä, että molemmat nämä sotajoukot sanovat olevansa kristittyjä, molemmat sanovat palvovansa sitä jumalaa, joka on vain yksi maailmankaikkeudessa, ja molemmat rukoilevat samalta jumalalta toisilleen tappiota, itselleen voittoa. Siinä on heidän syntinsä jumalaa vastaan, ja vaikka toinen sotajoukko olisi pakanallinen, on asia sama, jos kerran on olemassa ainoastaan yksi jumala ja kaikki ihmiset ovat sen jumalan lapsia. Rukoillessaan jotakin itselleen toisten kustannuksella nämä ihmiset eivät rukoile maailmankaikkeuden jumalaa, vaan omaa itsekkyyttään. Itsekkyyden nimittäminen jumalaksi on todella syntiä jumalaa vastaan.

Tästä näemme, että monoteistinen usko velvoittaa.

Ei kuka tahansa, joka luulee uskovansa yhteen jumalaan, todellisuudessa niin usko. Kuinka toisenlaista olisi, jos noilla sotajoukoilla olisi oma kansallisjumalansa, kuten ennen maailmassa, kun rukoiltiin viholliselle tappiota. Silloin tiedettiin, että kullakin kansalla oli oma jumalansa, oma näkymätön johtajansa, jota sotajoukot saattoivat rukoilla; nämä jumalat saivat keskenään taistella. Rukous oli silloin luonnollinen, sillä ei tehty siveellistä syntiä. Tämän usein unohdamme, kun puhumme ylenkatseellisesti monijumalaisuudesta.

On eräs toinen seikka, josta protestantit iloitsevat ja ylpeilevät, verratessaan itseään katolilaisiin. He sanovat: "Meillä on omantunnon vapaus, me olemme pyrkineet takaisin Jeesukseen Kristukseen ja alkuperäiseen kristinuskoon, Luther käänsi raamatun meille, ja me voimme jokainen lukea siitä, mikä on totinen kristillisyys. Me olemme vapaita, meillä ei ole jumalanpalveluksessamme noita katolilaisia temppuja ja menoja. Me ymmärrämme, että ihmisen pitää omantuntonsa mukaan päättää, mikä on hänen jumalansa."

Tämä on tietenkin protestanttisuuden aate, joka nousee kaikkea ulkonaista muodollisuutta ja dogmatismia vastaan. Kyllähän nykyaikainen protestanttinen kirkko on sekin vajonnut dogmatismiin, mutta aate, joka on protestanttisuuden takana, on vapauden aate, ja jos tutkimme evankeliumia, niin Jeesus sanoo, että jumalaa on palvottava hengessä ja totuudessa, ei temppelissä eikä vuorilla; hän siis puolustaa ihmisen vapautta ja muodoista riippumattomuutta.

Mutta mikä on hengen ja muodon keskinäinen suhde? Onko ehdottomasti kaikki muodollisuus väärää, onko se itsessään hylättävä? Ei, se on hylättävä ainoastaan, jos siltä puuttuu henkeä, mutta ei ole mitään henkeä ilman muotoa. Ei mikään uskonnollinen elämä ole ilman muotoja. Jos ihminen itse tahtoo etsiä itselleen muotoja, niin etsiköön. Jos hän voi olla ilman, olkoon. Pääasia ei ole, että on muotoja tai että niitä puuttuu, pääasia on, että on henkeä. Jos ihmisellä on henki ja usko, täytyy sen jossakin ilmetä, täytyy olla joku muoto hänen elämällään. Muoto on luonnollinen seikka, jos on henki olemassa. Mutta kirjain ilman henkeä on kuollut. Kun uskonnossa on muotoja, merkitsee tämä, että muodot ovat alussa sopineet ihmisen sisäiselle hengelle. Kaikissa uskonnollisissa muodoissa on alussa ollut henkeä. Vasta sitten kun henki on kadonnut, on muoto kadottanut merkityksensä.

Ihminen, jolla ei ole totuuden henkeä, ei oikeastaan ole kykenevä arvostelemaan ja tuomitsemaan muotoa, hän ei voi sanoa — "tuo tai tuo muoto on väärä ja typerä", sillä sellainen tuomio on hänen kokemuspiirinsä ulkopuolella. Ainoastaan se, joka ymmärtää ja tietää jotakin henkisistä asioista, voi arvostella muotoja. Hän voi sanoa: "Se muoto ei ole enää sopiva, pitää olla toinen muoto". Hän voi myös sanoa, mikä on alkuaan ollut jonkun muodon henki, mitä sillä on tarkoitettu.

Näitä seikkoja meidän täytyy pitää mielessä, kun tutkimme vanhoja uskontomuotoja. Emme saa tuomita eksoteeriselta kannalta inhimillisen elämän ilmennyksiä. Meidän täytyy ymmärtää kaikkea.

Tänään siirrymme tarkastamaan muuatta uskontoa, josta ei enää ole jäljellä kuin kuolleita muistomerkkejä kivissä ja patsaissa. Tästä vanhasta uskonnosta puhutaan historiassa babylonialaisten ja assyrialaisten kulttuurin nimellä ja myös toisella nimellä, joka kukaties on meille tuttu, nim. kaldealainen sivistys, uskonto ja viisaus. Raamatun kertomuksen mukaan tuli Jeesuksen syntyessä tietäjiä itäisiltä mailta häntä tervehtimään ja kunnioittamaan; niitä sanotaan kaldealaisiksi viisaiksi. He tulivat vanhasta Assyriasta. Sieltä Abrahamkin muinoin muutti Kaanaan maalle, Urin kaupungista. Asukkaat tuossa vanhassa Kaldean maassa olivat turaanilaisia. Myöhemmin muutti seemiläisiä kansoja sinne, sumereja ja akkadeja, sitten assyrialaisia ja babylonialaisia, ja he omaksuivat vanhan kaldealaisen, so. turaanilaisen kulttuurin, joka oli ollut pitkiä aikoja voimassa, ennen kuin uudet tulokkaat saapuivat maahan. Se kulttuuri oli niin voimakas, että valloittajat omaksuivat sen, painaen siihen vain oman leimansa.

Vanha kaldealainen uskonto oli monijumalaisuutta. Nyt tieteellinen tutkimus tutkiessaan juutalaisten uskontoa ja vanhan testamentin alkuperää on huomannut, että juutalaisten uskonto on periytynyt tästä vanhasta babylonialaisesta. Ehkä olette kuulleet berliiniläisestä professorista, Delitzschistä, joka piti luentoja Berlinissä, nimittäen ainettaan "Babel and Babel", ja näissä luennoissa koetti osoittaa, että juutalaisten uskonnolliset käsitykset polveutuivat Babyloniasta. Saman sanoo Salainen Oppi. Madame Blavatsky väitti vuosia aikaisemmin, että juutalaisten uskonto, joka tavallisten kristittyjen mielestä oli niin ylevä, omaperäinen ja jumalallinen, itse asiassa oli peritty Babyloniasta. Maailman luominen, syntiinlankeemus ja pelastus sen kautta että vapahtaja tulee maailmaan — tämä kaikki löytyi babylonialaisessa uskonnossa. Onpa löydetty kuviakin kallioissa ja kivitauluissa, mm. eräs, joka esittää alkuperäistä syntiinlankeemusta: siinä näkyy puu keskellä, toisella puolella mies, toisella nainen, joka ottaa oksalta omenan. Tässä alku vanhan testamentin taruun! Koko se käsitys, mikä on useimmilla kristityillä, että vanha testamentti olisi erityinen jumalan ilmoittama kirja ja että Juudan kansa olisi ollut absoluuttisen jumalan valitsema kansa, perustuu erehdykseen, sillä juutalaiset eivät olleet sen ihmeellisempiä kuin muutkaan kansat. Heillä oli kyllä itsellään suuri usko siihen, että olivat jumalan erityisesti valitsema kansa. Mutta saman ilmiön huomaamme Babyloniassa. Eri kaupungit uskoivat vahvasti omaan heimojumalaansa, ja tietämätön kansa uskoi, että sen paikallisjumala oli korkein ja paras. Samalla tavalla juutalaiset uskoivat omasta kansallisjumalastaan, että hän oli kaikkein mahtavin. Niin ikään on koettu väittää, että juutalainen uskonto on ollut jalompi toisia; siveys ja siveellisyys on muka siinä saanut enemmän sijaa kuin muualla, jota vastoin vanhat uskonnot ovat olleet monen jumalan palvomista ilman mitään siveellisiä käsityksiä. Näin on koetettu väittää kristilliseltä taholta, mutta professori Delitzsch on näyttänyt, että se on suoraa erehdystä. Babylonialaisilla on ollut yhtä jalot ja suurenmoiset käsitykset siveellisyydestä kuin konsanaan juutalaisilla. Itse asiassa se samarialainen, josta Jeesus puhuu ja joka tuli auttamaan köyhää matkamiestä, kun toiset menivät ohi, oli sukua babylonialaisille, ja kukaties Jeesus on tahtonut tuoda esille, että "niin teidän pitäisi olla kuin babylonialaiset, joilta olette saaneet sivistyksenne, sitä esimerkkiä teidän pitäisi noudattaa".

On erehdys luulla, että juutalaisten uskonnolliset käsitykset olisivat olleet korkeampia kuin babylonialaisten, sillä vanhassa babylonialaisessa uskonnossa teroitettiin mitä selvimpiä siveellisiä käsityksiä ihmisten mieliin, kuten meille todistavat nuolenpääkirjoitukset. Nimenomaan esim. opetettiin, ettei ihminen saa valehdella. Juutalaisissa käskyissä ei puhuta valehtelemisesta, sanotaan vain, ettei saa lausua lähimmäisestään väärää todistusta. Ei sanota suoraan ja yksinkertaisesti, ettei saa valehdella. Kahdeksas käsky olisi ollut paljon voimakkaampi ja vaikuttavampi, jos olisi suoraan sanottu: älä koskaan valehtele.

Onpa babylonialaisissa kirjoissa teroitettu myös lähimmäisen rakkautta. Jossakin sanotaan: "Mitä olet tehnyt? Oletko päästänyt vankeja vapaiksi, auttanut kärsivää, käynyt sairaan vaimon luona, auttanut orpolasta?" Aivan selvästi teroitetaan myös itsensä hillitsemistä. Muistamme Jeesuksen sanoneen: "Vanhoille on sanottu, älä tapa, mutta minä sanon: älä koskaan suutu veljellesi." Jeesus syvensi vanhaa käsitystä, ettei vihalleen pidä antaa sellaista valtaa, että se tappaa. Hän kielsi vihan kokonaan. Vanhoilla babylonialaisilla oli tällainen värssy, jonka luultavasti kaikki osasivat ulkoa: "Älä tee suutasi avaraksi, varjele huulesi! Jos olet vihainen, älä heti puhu! Jos puhut äkkipikaisesti, saat pian katua. Niinpä äänettömyydellä lauhduta mielesi".

Sanotaan, että "pakanat" eivät ole tunteneet syntiä, eivät tajunneet omaa huonouttaan jumalan edessä, vaan ovat olleet tyytyväisiä itseensä. Me kristityt yksin ja juutalaiset olemme käsittäneet, kuinka ihminen voi tuntea itsensä huonoksi ja syntiseksi. Tämä on sulaa erehdystä.

Vanhat babylonialaiset opettivat nimenomaan, että "synnin seuraus on jumalan viha, joka ilmenee sairaudessa, kurjuudessa, hädässä; kuolemassa". Toiselta puolen taas sanottiin, että "jumalanpelko synnyttää armoa, uhri pidentää elämää ja rukous pelastaa synnistä". Vaikka tiedetään, että juutalaiset uhrasivat, sanotaan kristikunnassa pakanoista, jotka uhria käyttivät: "Siinä sen näkee, kuinka pintapuolisia he ovat olleet; uhrasivat jumalille ja luulivat sillä tavalla pääsevänsä synnistä." Tämä on erehdys, sillä kyllä vanhat "pakanalliset" kansat ovat tienneet, että jos on ulkonaisia uhreja, on myös sisäisiä. Babylonialaiset opettivat: "Rukoile joka päivä jumalaasi, puheesi puhtaus on paras uhri. Jumalaasi kohtaan omista puhtaus, se on jumalalle arvokkainta."

Tällaisten tosiasiain edessä meidän täytyy tunnustaa, että elämän henkinen voima — jumala — aina on etsinyt ilmennystä itselleen. Kaikissa kansoissa se on pyrkinyt ulos näkyväisyyteen, tultuaan ensin tietoiseksi ihmisen sisässä. Eikö tämä ole paljon lohdullisempi, kauniimpi ja ihanampi käsitys jumalasta kuin konsanaan se, että jumala vain yhden kerran olisi itsensä ilmoittanut maailmalle? Kaikkina aikoina on koetettu jumalaa palvella, kaikki kansat ovat tunteneet sisäistä kaipuuta totuutta kohti, kaikkialla on esiintynyt ja elänyt suuria tietäjiä, jotka ovat voineet toisia auttaa ja neuvoa eteenpäin sillä tiellä, joka totuutta kohti vie. Kun tämän ymmärrämme ja näemme, silloin meidän täytyy vaieta.

Nyt on eräs kohta kaikkein mielenkiintoisiin ja merkillisin vanhassa kaldealaisessa uskonnossa. Siitä tahdon nyt erityisesti puhua. Kuten jo äsken viittasin, olivat "tietäjät itäiseltä maalta" kaldealaisia. (Myöhemmässä sivistyksessä nimitettiin pappeja kaldealaisiksi, mutta alkuaan tarkoitettiin sillä nimellä koko kansaa.) Raamattu kertoo näistä tietäjistä, että he näkivät tähden taivaalla ja siitä tiesivät, että merkillinen olento oli syntynyt. Lapsellisesti käsitetään tämä niin, että erityinen valo näyttäytyi taivaalla ja kulki heidän edellään, kunnes se seisahtui Betlehemiin, mutta tietysti se merkitsee, että vanhat kaldealaiset olivat astronomeja ja astrologeja, tähtien tutkijoita ja tähdistä ennustajia. He olivat laskeneet astrologisesti, milloin piti suuren olennon syntyä ja missä paikassa, ja tulivat näiden astrologisten tietojen nojalla tervehtimään vastasyntynyttä henkistä kuningasta. Meillä ei ole mitään syytä epäillä tämmöistä selitystä asiasta, sillä tiedämme, että kaldealaiset harjoittivat astrologiaa. Heidän vanha sivistyksensä oli tieteellisessä suhteessa erittäin korkealla. Heillä oli eteviä tähtientutkijoita. Kouluissa olemme niistä lukeneet. Historian oppikirjoissa sanotaan, että vielä tänä päivänä meillä on sama ajanlasku, joka oli kaldealaisilla, 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa, 365 päivää ja 12 kuukautta vuodessa. Koko ajanlaskumme ja kaikki perustavat tiedot, mitä meillä on tähtitieteestä, on vanhaa kaldealaista viisautta. Mutta samalla kuin tämä myönnetään, samalla nauretaan vanhojen kaldealaisten "taikauskolle", he kun uskoivat tähdistä ennustamiseen. Unohdetaan kysymättä, mitä me olisimme keksineet, ellei meillä olisi tuota vanhaa perintöä. Kukaties voisi toinen ajatella, että me olemme tyhmiä, kun nauramme heidän taikauskolleen. Ehkä he olivat viisaampia, kun uskoivat, että tähdistä voi paljon ennustaa ja tietää. Joka tapauksessa — jos tahdomme ymmärtää vanhaa kaldealaista viisautta, — täytyy meidän tietää, mitä astrologia on, mihinkä se perustuu, mikä vanhassa Kaldeassa oli se totuus, johon uskottiin ja jonka perustuksella elämä järjestettiin. Koko kaldealainen uskonto oli astrologiaa, koko sivistys oli astrologisille totuuksille rakennettu.

Jos olette tutustuneet teosofisiin oppeihin meidän aurinkokunnastamme, sen kokoonpanosta, sen synnystä, niin olette tottuneet ajattelemaan, että sen luojana, ylläpitäjänä ja korkeimpana herrana on muuan olento, niin ylevä, ettemme tiedä hänen nimeänsä, ettemme uskaltaisi mainita sitä, jos sen tietäisimme. Hän on meidän aurinkokuntamme takana, ja samanlainen olento on jokaisen aurinkokunnan takana maailman avaruudessa. Avaruus on itse asiassa täynnä lukemattomia tällaisia jumalia, joiden kaikkien takana on se suuri jumaluuden mysteerio, jota emme voi edes järjellämme käsittää. Se, mikä on kaiken takana, kaiken yläpuolella, jää meille ikuiseksi salaisuudeksi, mutta se jumala, jonka persoonalliseen tuntoon ihminen voi päästä, on hänen oman aurinkokuntansa taivaallinen isä ja jumala. Tätä korkeata olentoa mainitaan teosofisissa kirjoissa vanhalla aleksandrialaisella nimellä, — jota myös käytetään uudessa testamentissa, Johanneksen evankeliumissa, logokseksi, sanaksi eli järjeksi. Hän on olento, korkeampi kuin kaikki muut tässä aurinkokunnassa, mutta kun ymmärrämme, että näitä olentoja on äärettömiä joukkoja ja että meidän aurinkokuntamme jumala ei suinkaan ole korkeimpia, niin ymmärrämme, miksi viisaat, jotka ovat katsoneet kauas avaruuden salaisuuksiin, kuiskaten tunnustavat, ettei ole ihmisen mielikuvituksella aavistustakaan niistä merkillisistä voimista, valloista ja mahtavuuksista, joita on olemassa avaruudessa. Meidän aurinkokuntamme takana on äärettömyyksiä. Meidän aurinkokuntamme ja kaikki ne aurinkokunnat, jotka näkyvät fyysisessä maailmankaikkeudessa, ovat alimpia, pienimpiä. Mutta oman aurinkokuntamme jumala on niin suuri, ettemme ollenkaan voi häntä käsittää.

Teosofian mukaan on siis maailmankaikkeus monijumalainen, polyteistinen. Suuri salaisuus, tuntematon jumala on kaiken takana, mutta avaruudessa ei ole kuollutta paikkaa, ei tyhjiä, kuolleita palloja, vaan maailmankaikkeus on todellisuudessa suuri jumalisto, suuri elävien olentojen panteoni eli temppeli. Jos kerran uskomme kaikkeuselämään, jos uskomme jumalaan, silloin täytyy meidän uskoa, ettei ole olemassa mitään muotoa maailmankaikkeudessa, jossa ei olisi henkeä takana, ei mitään paikkaa, joka olisi vailla tajuntaa.

Ihmisinä astumme ylpeästi tämän maapallon pinnalla ja luulemme olevamme korkeita olentoja, orjuutamme toisiamme, sorramme heikompia, murhaamme ja kidutamme, ja kuitenkin tämä pallo, jonka pinnalla kävelemme, on meidän äitimme, maaemomme, joka meille elämän antaa. Puhumme protestantteina ylpeästi siitä, ettemme usko enkeleihin ja muihin näkymättömiin olentoihin, vaan yksin maailmankaikkeuden jumalaan, ja kuitenkin viisaat tietävät, ettemme ylety edes välittömästi oman logoksemme luo, koska meidän yläpuolellamme tässä aurinkokunnassamme on suuria älyjärjestöjä, enkelivaltoja ja mahteja. Kaikissa uskonnoissa puhutaan, paitsi siitä aurinkokunnan jumalasta, jota aina savotan kolmiyhteiseksi, lukemattomista taivaallisista joukoista, jotka ovat tämän jumalan alapuolella, hänen tahtonsa toimeenpanijoita, ja samalla meidän yläpuolellamme. Meidän alapuolellamme kehityksessä on vain eläinkunta, kasvikunta, kivikunta ja muutamia elementaalikuntia, mutta yläpuolellamme on pitkät tikapuut merkillisiä olentoja, ennen kuin saavumme aurinkokuntamme jumalan luo. Näin sanoo aikojen viisaus ja viisasten kokemus. Se ihminen, joka esim. tietää, että mestareita on olemassa, hän ymmärtää ilman muuta, että niiden yläpuolella täytyy olla toisia älyolentoja. Onnellinen hän, joka näkymättömässä maailmassa on saanut nähdä näitä yleviä jumalia, sillä hän on lohdutettu. Hän tietää, että elämällä on sisältö, että ihmiskunta kulkee eteenpäin merkillistä tulevaisuutta kohti. Kuljemme ihanaa elämää kohti, kaikki kärsimyksemme, erehdyksemme, syntimme ovat pieniä ja vähäpätöisiä asioita, kun joskus tulevaisuuksien tulevaisuudessa suurina, ihanina olentoina katsomme taaksepäin. Sillä samoin kuin jumalat ovat ennen olleet ihmisiä, samoin me kerran tulemme jumaliksi.

Näin uskottiin vanhassa Kaldeassa. Babylonialaiset viisaat tiesivät, että aurinkokuntamme oli tarkoin järjestetty valtio. Heidän korkein jumalansa — logos — oli kolmiyhteinen. Hänen nimensä olivat Anu, Ea ja Bel. Anu oli kristillisellä nimellä isänä tunnettu, Kristus, jumalan poika, oli Ea, ja pyhää henkeä sanottiin Beliksi eli Baliksi. Kun juutalaiset anoivat ylpeästi: sinä olet Baalin palvelija, lausuivat he — ehkä tietämättään —: Sinä palvot pyhää henkeä, sillä sitä tämä nimi merkitsi kaldealaisille. Kolmiyhteisen logoksen alapuolella, hänen valtaistuimensa ympärillä on seitsemän korkeaa olentoa. Nämä seitsemän pääenkeliä, kuten niitä nimitetään kristillisessä uskonnossa, ovat edustettuina aurinkokunnan fyysisessä ruumiissa ns. kiertotähtien kautta. Jokainen kiertotähti on yhden pääenkelin ulkonaisin ruumis. Me puhumme nyt Marsista, Merkuriuksesta, maasta, Venuksesta jne., käyttäen latinalaisia nimityksiä. Vanhassa Babyloniassa käytettiin seuraavia nimiä: Mars oli Nergal, Merkurius oli Nebo, Venus oli Ishtar, Jupiter oli Maruduk, Saturnus oli Adar, aurinko oli Sainas ja kuu oli Sin. On ainoastaan seitsemän kaikkein pyhintä kiertotähteä eli planeettaa. Madame Blavatsky huomauttaa Salaisessa Opissa, että nykyään, kun mainitsemme vanhojen kansojen seitsemän pyhää planeettaa, luemme auringon ja kuun kuuluviksi niihin, mutta todellisuudessa oli toisin. Uranus ja Neptunus kätkettiin kuun ja auringon nimien taakse siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä nähty paljaalla silmällä, kuten toisia planeettoja saattoi nähdä. Siksi yksinkertaiselle kansalle mainittiin aurinko ja kuu kuudenneksi ja seitsemänneksi.

Nyt astrologia eli tähdistä ennustamisen taito perustuu planeettoihin ja auringon näennäiseen kulkuun eläinradan läpi. Sanotaan, että planeetat ja aurinko vaikuttavat ihmisten kohtaloon. Hänen syntyessään on taivaan ulkomuoto ollut sellainen ja sellainen. Siitä päätetään, mikä planeetta on ollut etualalla eli mahtavammassa asemassa ja missä suhteessa kiertotähdet ovat toisiinsa. Tästä taas päätetään, minkälaisia ominaisuuksia tuossa ihmisessä piilee ja mikä tulee olemaan hänen kohtalonsa elämässä, koska kohtalo riippuu siitä, minkälainen ihminen on. Nykyaikaiset ihmiset nauravat: "Tähdistäkö näkyisi meidän kohtalomme! Mutta kuinka se olisi mahdollista? Kyllähän me tiedämme, että taivaankappaleilla on jonkinlainen fyysinen vaikutus maapalloon. Vaikuttaahan kuu ja aurinko meihin. Mutta olisi hullua ajatella, että taivaankappaleet vaikuttaisivat ihmisen luonteeseen ja elämään.

Kuinka lienee? Me voimme ymmärtää, mitä vanhat astrologit ovat tienneet. Me voimme ymmärtää sen, jos muistamme, että ulkonaiset kiertotähdet ovat ainoastaan noiden pääenkeleiden ruumiita, välikappaleita tässä fyysisessä maailmassa, ja että nämä enkelit itse vaikuttavat ihmiseen eivätkä ulkonaiset taivaankappaleet. Mutta kuinka sitten on ymmärrettävä, että tuollaiset kaukaiset olennot vaikuttaisivat ihmiseen? Tämän käsitämme, jos tiedämme, kuinka kaldealaiset ajattelivat. He tunsivat aurinkokunnan kokoonpanon. Korkeilla planeettahengillä on kullakin määrätty tehtävänsä.

Aurinkokunnan jumala on täydellinen elämä, johon kaikki sisältyy, mutta kun tämä täydellinen elämä ilmaisee itsensä, silloin valo, joka käsittää kaikki värit, taittuu erivärisiin säteisiin, silloin tyhjentymätön elämä jakautuu erilaisiin ominaisuuksiin ja ilmaisumuotoihin.

Onhan meillä tämmöisestä suhteesta esimerkkejä omassa elämässämme. Sama mielikuva, ajatus, tunne voidaan ilmaista eri tavalla: puheessa, kirjoituksessa, laulussa, tauluna, sävellyksenä tai runona. Eri tavalla se voidaan ilmaista, ja kukin tapa on hyvä, milteipä toinen toistaan täydellisempi. Näemme saman suhteen vielä toisesta esimerkistä. Ajatelkaamme kolme ihmistä, joita elähdyttää sisäisesti yhtä voimakas, yhtä vilpitön auttamisen tahto ja jotka joutuvat tahtomattaan samaan tilanteeseen. Ensimmäinen on tiellä, ja tulee ihmisraukka juosten ja valittaen: "Minne menen pakoon?" Kohta perästä saapuvat takaa-ajajat. He kysyvät: "Oletteko nähneet pakolaisen, joka kulki ohi?" Nyt ensimmäinen ystävämme on sellainen, että hänen huultensa yli ei koskaan nouse valhetta. Mitä hän tekee? Hän tahtoo auttaa, se oli edellytyksemme. Mitä hän sanoo? Hän ei sano mitään. Hän on vaiti. Hän antaa takaa-ajajain etsiä. Toinen ystävämme menettelee toisin. Hänkin tahtoo auttaa, kun pakeneva tulee juosten. Hän tuntee sääliä ja koettaa keksiä keinoja. Hän valehtelee: "Sinne se meni" ja näyttää väärää suuntaa. Hän ei ollut itsessään erityisesti kehittänyt sitä ominaisuutta, ettei koskaan tulisi valehdella. Hänen mielestään oli pienempi paha valehdella kuin olla toista auttamatta.

Kolmas ystävämme, joutuen samaan asemaan, seisahtuu. Hän ei sano sitä eikä tätä, hän ei ole niin maltillinen, että voisi vaieta, ei niin kekseliäs, että voisi valehdella. Hän vetää miekkansa ja rupeaa taistelemaan ja estää takaa-ajajia vaikkapa henkensä uhalla.

Kaikkia kolmea meidän täytyy ihailla ja hyväksyä. Kaikkia elähdytti sama auttamishalu, ja kuitenkin se tuli ilmi näin eri tavoilla.

Ehkä näistä esimerkeistä voimme ymmärtää, miten jumalallinen elämä saattaa ilmetä eri muodoissa, erilaisina suurina ominaisuuksina, joista kukin on yhtä hyvä. Sanomme niiden kokonaisuutta esim. totuudeksi. Ovatko silloin yksityiset ominaisuudet erillään totuudesta? Eivät tietenkään. Yhtäkaikki esim. hyvyys, kauneus, rakkaus, viisaus ilmenevät erillään. Platon puhuu näistä ideoista ja sanoo, että ne ovat eläviä. Tämä hämmästyttää nykyaikaista tutkijaa. Kabbalassa puhutaan enkeleistä, joiden niminä on valta, kruunu, viisaus, totuus, jalous. Mitä tämä merkitsee? Materialisti ei ymmärrä. Mutta jos teosofeina ymmärrämme, että jumalallinen elämä ilmenee erilaisissa muodoissa, niin ymmärrämme, että vaikka logoksen elämä on kaiken takana, edustaa toinen älyolento eli planeettahenki toista puolta, toinen toista aurinkokunnan logoksen täydellisestä elämästä.

Materialisti sanoo aivan oikein, ettei ole henkeä ilman ainetta. Jokainen planeettahenki, itsessään äärettömän korkea olento, on ikään kuin "astunut alas aineeseen", ympäröinyt itseään aineella; rakentanut itselleen kiertotähden. Hän on tehnyt tämän valmistaakseen tilaisuuden toisille olennoille kehittää itseään. Sen mukaan minkälainen hän on ja minkä tehtävän hän on saanut, on hänen sisin mahtavuutensa, sisin pyhyytensä, ja myös kaikki alemmat väreilyt aineessa, millä hän itseään on ympäröinyt. Kun astrologiassa esim. sanotaan, että Venuksella on viehkeä ja naisellinen luonne, tarkoitetaan, että planeetta Venuksen edustaman pääenkelin kautta se logoksen voima, jota voimme sanoa kauneudeksi, taiteellisuudeksi, rakkaudeksi, ja Venus-jumalattaren valvonnan alaisena virtaa ulos aurinkokuntaan. Logoksen kauneus jne. voima täyttää koko aurinkokunnan, se ei asu yksin Venus-tähdessä, mutta se korkea älyolento, jota Venus-tähti edustaa, johtaa ja hoitaa kyseessä olevaa jumalallista virtaa, eikä ilman hänen lupaansa se virta mitään vaikuta. Hän aina tietää, koska hänen voimaansa tarvitaan, olkoon se missä tahansa aurinkokunnassa, ja hän aina palvelee niitä olentoja, jotka häntä tarvitsevat, ja silloin ulkonainen taivaankappale on ikään kuin kellon viisari, joka näyttää meille, milloin, missä ja kuinka paljon hän voimaansa antaa. Ei se ole Venus-niminen taivaankappale, joka vaikuttaa ihmisen luontoon, sillä vaikutukset tulevat planeettahengestä ja kulkevat näkymättömässä, vaan niiden ulkonaisena merkkinä ja osviittana on planeetta Venus. Astrologia selittää, että aurinkokunnassa, joka ulkonaisesti on kosmos eikä kaaos, elämä on sisäisestikin järjestettyä, niin että se noudattaa määrättyjä lakeja. Henkinen elämä on vain jumalallisessa ytimessään vapaa; ilmennyksissään se on lakisiteinen. Fyysinen kosmos on henkisen symboli. Taivaan ulkonainen muoto jonkun ihmisen syntymähetkellä näyttää, mitä voimia hänen sisässään uinuu. Tämä on vanhaa kaldealaista viisautta. Muinaisessa Babyloniassa oli koko elämä järjestetty astrologisten tietojen mukaan. Kansan elämä oli alusta loppuun uskonnollista muodollisuutta, mutta muotojen takana oli henki. Tämä vanha kansa oli uskonnollisesti katsoen kaikkein kauneimpia kansoja. Jokaisella ihmisellä oli oma jumalansa. Jokaista ihmistä katsottiin astrologisesti ja selvänäköisesti, mikä oli hänen luonteensa, mikä oli hänen johtava planeettansa, oliko hän Nebon (Merkuriuksen) vai Maruduksen (Jupiterin) vai minkä palvoja, ja sen mukaan annettiin hänelle kasvatus, minkälainen hänen luonteensa oli ja minkälaisia voimia hänen sielussaan uinui. Ei kaikkia ihmisiä kasvatettu samalla tavalla. Ei pantu Samas(aurinko)-ihmistä Adarin (Saturnuksen) kouluun eikä Nebo-ihmistä Sinin (kuun) kouluun, vaan erilaisia kouluja oli eri ihmisiä varten. Niin kasvatettiin ihmistä, että hänen paremmat ominaisuutensa tulivat esille, hänen huonommat ominaisuutensa jäivät kehittymättä. Määrättyinä hetkinä tuli hänen rukoilla omaa jumalaansa, puhua oman planeettajohtajansa kanssa. Julkaistiin kalentereita, jotka selvästi näyttivät, milloin mikin kiertotähti oli taivaalla, ja sillä hetkellä, jolloin se kulki ihmisen syntymähoroskoopissa taivaanlaen yli, täytyi hänen erityisesti mietiskellä ja muistella omaa jumalaansa, vaikka päivä muutenkin oli jaettu rukoushetkiin.

Teosofiset selvänäkijät ovat katselleet taaksepäin noihin aikoihin ja ovat nähneet ihania ja merkillisiä asioita babylonialaisten jumalanpalveluksen suhteen. Pääkaupungin ulkopuolella suurella kentällä oli monenmoisia temppeleitä, toiset suurempia, toiset pienempiä, keskellä suurin kultaisine kupukattoineen ja ympärillä hajallaan myös kupukattoisia pienempiä. Kun tarkemmin katseltiin, huomattiin, että ne olivat astronomisesti järjestetyt kahden skaalan mukaan.

Ensinnäkin oli temppelien etäisyydet toisiinsa verraten samat kuin planeettojen etäisyydet toisiinsa verraten. Keskimmäinen, suurin temppeli oli auringolle pyhitetty. Oli siellä sellaisiakin planeettoja, joista vasta tänä päivänä on ruvettu puhumaan ja joita nyt sanotaan Vulkaniksi, Uranukseksi, Neptunukseksi jne. Kaikilla oli kuvussaan omat värinsä. Toiseksi olivat temppelit rakennetut suhteellisesti oman planeettansa suuruuden mukaan. Jumalanpalvelus temppeleissä oli sangen kaunista. Eri aikoina juhlittiin eri planeettain kunniaksi. Kun oli esim. auringon juhlapäivä, oli suuria juhlakulkueita Samasin kunniaksi. Osanottajat olivat järjestetyt ryhmiin. Ihmiset, jotka palvoivat samaa kiertotähteä, kulkivat yhdessä ja olivat omalla tavallaan puetut. Ensin tulivat juhlallisessa rivissä ne, jotka olivat auringon alla syntyneet, puettuina hienosta silkistä kudottuihin ja kultalangoilla kirjailtuihin pukuihin. He tulivat ensimmäisinä ja astuivat sisään auringon temppeliin.

Tämä oli rakennettu ristin muotoon ja yhtenä suurena temppelinä, mutta sivuilla oli holveja, niin että temppelin pohjapiirros oli kuin risti ruusun päällä. Sitten tulivat muut osanottajat järjestyksessä planeettojen mukaan, kaikki erivärisissä puvuissaan. Sinin (kuun) palvojat olivat puettuina valkoiseen vaippaan, kirjailtu hopealangoilla, Nergalin (Marsin) palvojat liikkuivat punaisissa väreissä, Istarin (Venuksen) tummansinisissä vaatteissa, Adarin (Saturnuksen) vaaleanvihreissä jne. Vaatteet olivat niin kudotut, että yksi väri kulki toiseen suuntaan, toinen toiseen, joten vivahdus oli sangen vaikuttava. Niinpä esim. Istarin palvojilla oli tummansininen puku, seassa vaaleanvihreätä väriä, Adarin palvojilla taas vaaleanvihreä puku, seassa kirkasta harmaata. Kaikki osanottajat marssivat juhlallisesti, mutta ainoastaan auringonpalvojat menivät sisään temppeliinsä, muut asettuivat ympärille piiriin ja lauloivat kummallisia, mahtavia hymnejä.

Auringon temppelin päässä oli korkea alttari ja aukossa katossa sen yläpuolella peili, joka heijasti kuvan eteenpäin. Kun aukosta määrättynä hetkenä päivässä aurinko loisti sisään heijastui sen kuva peilistä alttarin kohdalle ilmaan ja tuli näkyväksi ja loistavaksi alttarilta nousevassa suitsutussavussa. Kaldealaiset olivat käyttäneet hyväkseen kemiallisia ja mekaanisia luonnonlakeja esittääkseen tällaisen kauniin ilmiön. He selittivät, että auringon voima oli tällöin erityisesti kokoontunut temppeliin ja erityisesti tuli palvojiensa osaksi. Samanlaista oli muissakin temppeleissä.

Mitä nyt anomme tämänlaisesta jumalanpalveluksesta? Vaikuttiko se kansaan alentavasti? Kaukana siitä. Heidän sivistyksensä oli loistava, heidän siveellinen ja henkinen elämänsä oli korkealla. Ei millään tavalla tämä monijumalainen palvonta, tämä kaunis taiteellinen uskonto ja nämä juhlallisuudet vaikuttaneet kansaan niin, että se olisi kääntynyt pois jumalasta, pois sisäisestä korkeammasta elämästä. Päinvastoin ne olivat omiansa nostamaan tätä uskonnolliselle mielialalle herkkää kansaa. Temppeleissä sen usko vakiintui. Siellä uskovainen pääsi oman jumalansa välittömän vaikutuksen piiriin. Jos hänen sielussaan vallitsi ristiriita, hän temppelissään mietiskeltyään osasi pulmansa ratkaista. Jos hänen ruumiinsa oli sairas, hän kannettiin temppeliin, ja maattuaan siellä aivan kuin jumalansa sylissä hän poistui parantuneena.

Suuri on ollut usko jumalaan muinaisina aikoina, ja me nykyajan ihmiset, älkäämme erehtykö tuomitsemaan vanhoja kansoja "pakanoiksi" tai "epäjumalan" palvojiksi! Erilaiset ovat olleet uskonnon muodot, eri tavalla on jumalaa palvottu, eri tavalla on pyritty totuuteen, mutta aina on kansoissa elänyt sama kaiho. Siihen saakka se elää kussakin yksityisessäkin ihmisessä, kunnes hän löytää.


Etusivu

Suuret uskonnot

Pekka Ervast