Pekka Ervast

VII 

KREIKAN ORAAKKELIT JA MYSTEERIOT

  

Aurinkoinen Hellas, taiteen ja runouden kotimaa, on siksi tuttu jokaiselle nykyajan ihmiselle, ettei meidän ollenkaan ole tarpeen puhua sen oloista, sen sivistyksestä ja sen uskonnosta yleensä. Kuka ei ole lukenut Kreikan iloisesta ja vapaasta elämästä, esim. sen olympialaisista juhlista, joihin kansaa kokoontui kaikilta maailman ääriltä katselemaan ja ihailemaan kilpailua ei ainoastaan voimistelussa ja leikissä, vaan myös runoudessa, puhetaidossa, filosofiassa, laulussa ja soitossa? Kuka ei jäljennöksinä tunne sopusuhtaisessa kauneudessaan vieläkin voittamattomia kreikkalaisia kuvanveistoksia, esim. Belvederen Apollonia, jonka tekijä on tuntematon, ja Praxiteleen Afroditea? Kuka ei tunnusta, että kreikkalainen rakennustaide esim. marmoritemppeleissä on kuin jäätynyttä soittoa käyttääksemme Goethen sanoja? Kuka ei ole Platonin vuoropuheluja lukiessaan oppinut ajattelemaan loogisen maltillisesti ja samalla jalosti?

Nämä asiat ovat kaikille tunnettuja. Me ihailemme yksimielisesti vanhan Hellaan kulttuuriennätyksiä. Mutta yhtä suurta tunnustusta emme anna heidän uskonnolleen. Kristitttyjen mielestä Kreikan kansa oli pintapuolinen ja kevytmielinen. Se koetti iloita ja nauttia nykyisestä elämästä, mutta ei paljon ajatellut tulevaisia asioita eikä kuolemaa. Haadeksessa eli tuonelassa vietettiin heidän mielestään ikävää ja yksitoikkoista elämää, kuten Homeros antaa Akilleyn sanoa: "Mieluummin olen köyhänä paimenena maan päällä kuin kuninkaana manalassa". He uskoivat moniin jumaliin ja tekivät jumalistaan ihmisen kaltaisia sankareita ja neroja, jotka aivan kuin muut kuolevaiset olivat täynnän inhimillisiä heikkouksia ja vikoja. Taivaallinen Olympos tarjosi usein samanlaisen näyn kuin ranskalainen hovi Louis XV:nnen aikana.

Tällä tavalla arvostellaan yleensä kreikkalaisten uskontoa. Mutta kuinka yksipuolinen tämä arvostelu on, sen piankin teosofinen tutkija huomaa. Paljon suuremmassa määrässä kuin konsanaan kristikunnassa ihailtiin Kreikassa uskonnonkin alalla järkeä ja kauneutta. Rahvas uskoi moniin jumaliin, mutta kaikki ajattelevat ihmiset tiesivät, että yksi oli jumaluus, vaikka se oli tuntematon ja vaikkei sitä voinut nimillä nimittää. Tämä filosofinen käsitys, joka ei meidänkään päivinämme vielä ole yleinen, tavataan kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Muut jumalat olivat tämän yhden palvelijoita, olomuotoja, sanansaattajia. Muuten vanhassa Kreikassa ei ollenkaan ymmärretty jumaluusoppia ja uskontoa sillä tavalla kuin kristikunnassa on tehty. Kreikassa ei ylipäänsä käsitetty, että piti johonkin uskoa, jos tahtoi olla "oikea" ihminen. Jokainen ihminen sai siellä ajatella tahtonsa mukaan, hän sai kuulla ja oppia, mutta ei kukaan pakottanut häntä uskomaan. Filosofia kukoisti siksi vapaasti. Filosofeja oli kaikenlaisia, ja he saivat vapaasti esittää oppejaan, ja jokainen kansalainen sai etsiä totuutta kuten hän tahtoi. Tästä verrattomasta suvaitsevaisuudesta huolimatta kunnioitettiin yleisesti uskonnollisia juhlallisuuksia ja uskonnollisia laitoksia, oraakkeleita ja mysteerioita. Vaikkei ollut valtiokirkkoa nykyisessä merkityksessä, vastasivat viimemainitut laitokset jonkun verran valtiokirkkoa, koska olivat valtion suojelemia ja suosittamia. Jos esim. sodasta oli päätettävä, käytiin aina ensin kysymässä neuvoa oraakkelilta. Ja mikä oli merkillisempi: oraakkelin neuvoa toteltiin, ja historia todistaa meille, että sillä tavoin usein vältettiin paljon pahaa, paljon onnettomuutta. Mysteerioissa vietettiin määrättyinä vuosina tai vuodenaikoina suurenmoisia, salaperäisiä juhlallisuuksia toisen tai toisen jumalan kunniaksi, ja muuten annettiin niissä opetusta sekä filosofiassa että käytännöllisissä asioissa. Deemeeterin, viljavuuden jumalattaren mysteerioissa esim. opetettiin havainnollisesti, miten maata on viljeltävä. Näistä oraakkeleista ja mysteerioista tahdomme nyt vähän puhua, koska niitä yleensä ei paljon tunneta, mutta sitä enemmän väärin käsitetään.

Oraakkeleita oli Kreikassa useampia, niitä oli Dodonassa, Delfoissa ym. paikoissa, ja kaikkein kuuluisin oli Delfoin oraakkeli. Temppelin suuressa avarassa salissa oli permantona vain kallio ja siinä lohkeama, josta nousi huumaavia höyryjä. Papitar, joka vastasi kysymyksiin, tuli sisälle ja istuutui kolmijakkaralle siten, että höyry, joka nousi ylös, kietoi hänet yltympäri. Höyryt, jotka olivat luonnollisia, mutta omituisia laadultaan, vaivuttivat hänet horrostilaan, ja siinä tilassa hän vastasi kysymyksiin. Meillä on väärä käsitys oraakkelivastauksista, jos luulemme niiden aina olleen sitä laatua, että kuka tahansa sukkela ihminen olisi voinut niin vastata. Ei ollut ensinkään niin, sillä meillä on historiallisesti tunnettuja tapauksia, jolloin oraakkelin antamat vastaukset todella todistivat suurempaa tietoa ja profeetallista kykyä kuin mitä tavallisella ihmisellä voi olla, olkoon hän kuinka älykäs tahansa. Seuraava tapaus on parhaiten tunnettu.

Kroisos, rikkaudestaan kuuluisa Lydian kuningas, lähetti kerran lähettiläitä useampiin oraakkelipaikkoihin, mm. Delfoihin, ja käski heille, että he sadantena päivänä sen jälkeen kuin olivat lähteneet matkaan, menisivät oraakkelin luo ja kysyisivät: "Mitä kuninkaamme Kroisos tekee tällä hetkellä?" Ja kun lähettiläät matkaltaan palasivat Kroisoksen luo, niin hän hämmästyi erityisesti Delfoin oraakkelin vastausta, sillä se kuului näin: "Katso, minä näen meren sannan ja mittaan siitä syvyyden, minä kuulen mykkiä ja tajuan myös sitä, joka vaikenee. Nyt tuntuu aistimiini haju, ikään kuin keitettäisiin kilpikonnan lihaa yhdessä lampaan lihan kanssa. Kuparia on sivuilla ja alla ja kuparia on kansi päällä." Tämänlaatuinen vastaus tuli Delfoin oraakkelilta, ja Kroisos silloin hämmästyi aivan sanattomaksi, sillä hän luuli, että sitä asiaa ei kukaan olisi voinut keksiä. Hän oli nim. sadantena päivänä päättänyt tehdä semmoista, jota ei kukaan voisi arvata. Hän oli ottanut lampaanlihan palasia ja kilpikonnan ja keittänyt nämä vaskisessa kattilassa, jonka päällä vielä oli vaskinen kansi. Hän oli siis tehnyt sanatarkasti kuten oraakkeli vastasi. Tämä oli todellista selvänäköisyyttä, Kroisos oli erittäin tyytyväinen vastaukseen ja lähetti suuria lahjoituksia Delfoin oraakkelille. Tämä temppeli oli erinomaisen rikas yleensä saamistaan runsaista lahjoista. Tällä kertaa Kroisos lahjoitti sille 25 miljoonaa, sanotaan.

Kerron vielä joitakin tapauksia. Sama kuningas Kroisos kysyi monta kertaa Delfoista neuvoa ja sai aina kummallisia vastauksia. Kun hän vallastaan ylpeänä ajatteli laajentaa valtakuntaansa, lähetti hän kysymään: "Pitääkö minun ryhtyä sotaan persialaisia vastaan?" Silloin hän sai vastaukseksi: "Jos käyt yli Halys-joen, häviää suuri valtakunta". On huomattava, että oraakkelivastaukset olivat usein mystisiä ja hämäriä. Varsinkin silloin olivat vastaukset hämäriä, kun kysyttiin jotakin tulevaisuudesta, sillä oraakkeli sommitteli vastauksensa sellaiseksi, että kysyjä jäi miettimään sen merkitystä ja saattoi tulkita sitä kahdella tavalla. Tämä oli erinomaisen viisasta, kun muistamme, että sellainen on luonnonkin menettely. Sekin peittää meiltä tulevaisuuden, mutta antaa meidän mielikuvituksessamme ja laskelmissamme sitä aavistaa, jos kohta selvänäköisyys yksin kykenee paljastamaan varmoja mahdollisuuksia. Kun nyt Kroisos kuuli oraakkelin neuvon, ajatteli hän: "Silloin Persian valtakunta kukistuu." Hänen oma sydämensä halusi sitä. Hän meni yli Halyksen. Mikä valtakunta sitten hävisi? Hänen oma suuri valtakuntansa. Kävi siis aivan kuten oraakkeli oli sanonut, vaikkei Kroisos ollut sitä ymmärtänyt.

Mainitsen muita klassisia esimerkkejä. Muuan Epaminondas kysyi oraakkelilta neuvoa ja hän vastasi: "Varo Pelagosta" (Pelagos = "meri"). Siksi Epaminondas vältti aina laivoja ja merelle menemistä, koska nimi siihen viittasi, mutta hän kaatui Mantinean taistelussa Pelagos-nimisessä metsässä. Oraakkeli ennusti oikein, vaikkei vastauksen saaja voinutkaan sitä oikein tulkita.

Nero, tuo julma roomalainen keisari, kysyi tulevaisuutta. Oraakkeli vastasi: "Varo 73 vuotta." Nero oli silloin nuori ja elämänhaluinen. Hän innostui ja ajatteli: "73 vuotta kestää kauan, vielä viipyy, ennen kuin olen 73 vuotta, tässä saan paljon nauttia elämästä." Mutta ei hänen uransa ollut pitkä. Me tiedämme, että hän tappoi itsensä aivan nuorena ja hänen seuraajansa Galba oli 73 vuotta, silloin kun hän nousi valaistuimelle. Nero oli tulkinnut oraakkelivastauksen oman itsekkyytensä, oman mielihalunsa mukaan, mutta oraakkeli oli sanonut oikein: silloin kun hänen vastustajansa Galba oli 73 vuotta, silloin oli Neron aika loppunut.

Sitten on meillä kuuluisa vastaus kuningas Pyrrhukselle: Aiote, Aeacida, Romanos vincere posse. Tämä lause on kaksimielinen ja voidaan kääntää kahdella aivan vastakkaisella tavalla, joko: "Väitän sinun voivan voittaa roomalaiset", tai "Väitän roomalaisten voivan sinut voittaa". Pyrrhus oli kuuluisa rikkaudestaan ja urhoollisuudestaan ja hän luuli vastauksen tarkoittavan itseään. Ja todella kyllä Pyrrhus voitti, mutta ne voitot olivat niin kalliita, että ne olivat miltei tappion arvoisia, jonka tähden vielä nytkin puhutaan "Pyrrhoksen voitosta".

Eräs Daphitas tahtoi tehdä pilkkaa oraakkelista ja kysyi: "Löydänkö hevoseni?" Hänellä ei ollut hevosta. Oraakkeli vastasi: "Löydät, mutta samalla sinä putoat ja kuolet". Daphitas nauroi, mutta ei välttänyt kohtaloaan. Hän joutui Aitaluksen vangiksi ja syöstiin alas vuorelta jonka nimi oli "Hevonen".

Kun on tällaisia esimerkkejä, täytyy meidän tehdä kysymys, jota eivät historioitsijamme ole uskaltaneet herättääkään: mitä oraakkelit olivat? Me tiedämme, että Delfoin oraakkelissa aina pidettiin kolme nuorta tyttöä; kaksi oli palvelusvalmiina ja kolmas oli harjoitettavana. Heidän täytyi pysyä neitsyinä, syödä määrättyä ruokaa ja noudattaa säännöllisiä ja tarkoin järjestettyjä elämäntapoja. Heitä nähtävästi valmistettiin tehtäväänsä. Tämä ehkä tuntuu historioitsijoista humpuukilta, silmänkääntämistempuilta, mutta teosofeina voimme ymmärtää, miksi heitä harjoiteltiin. Nämä pythiat, nämä profeetalliset neitsyet olivat mediumeja, jotka välittivät tietoja korkeammilta tasoilta. Ajatelkaamme, kuinka ihana ja henkevä oli sivistys, joka ylläpiti tämmöisiä laitoksia! Nuoria synnynnäisillä taipumuksilla varustettuja tyttöjä otettiin erityisen valvonnan alaisiksi ja kasvatettiin varsinkin alkuaikoina mediumeiksi mitä suurimmassa ja kauneimmassa merkityksessä. Onhan tänä päivänä mediumeja paljon, sellaisia ihmisiä, jotka ovat erityisen herkkätuntoisia ja alttiita näkymättömän maailman vaikutuksille. Mediumiksihan sanotaan ihmistä, joka puheen tai kirjoituksen avulla tai muulla tavalla välittää tietoa ja sanomia yliaistillisesta maailmasta. Tämähän on tavallista spiritististä tutkimustapaa. Naismediumi esim. vaipuu transsiin, puhuu miehen äänellä ja vaihtaa yhtäkkiä lapsen ääneen, aivan kuin erilaiset henkiolennot puhuisivat hänen kauttaan. Näin on nykyaikana ja tämän johdosta voimme käsittää, että vanhat oraakkelineitsyetkin olivat mediumeja. Kuitenkin on ero silmiinpistävä. Meidän päivinämme kohdellaan epäillen mediumistisia henkilöitä, ainoastaan spiritistit ymmärtävät heitä paremmin, mutta heistä ei pidetä mitenkään huolta, vaan he saavat kasvaa miten tahansa eivätkä saa erityistä opetusta siihen suuntaan kuin he tarvitsisivat, vaan aivan sattumasta riippuu, kuinka paljon ja minkälaista mediumisuutta heissä ilmenee ja kuinka se sitten kehittyy. Kuinka toista oli Kreikassa muinoin! Temppelipapit valitsivat tarkoitusta varten erityisen lahjakkaita ja puhtaita tyttöjä ja kasvattivat heitä suurella huolella, niin ettei heistä kehittynyt mediumeja tavallisessa merkityksessä, joiden välityksellä mitä voimia tahansa saattaa ilmaantua, vaan sellaisia, joiden suulla puhuivat korkeat olennot, mestarit ja jumalat.

Sellaiset olivat vanhat oraakkelit, ja ajatelkaa todella, sanon vielä kerran, kuinka onnellinen oli kansa, joka omisti tällaisen uskonnon ja siten saattoi olla ainakin välillisessä yhteydessä korkeamman maailman kanssa. Vaikka korkeita mestareita elää fyysisessä maailmassa, ei heitä täällä tunneta eivätkä he säännöllisesti esiinny fyysisessä ruumiissaan meitä ohjaamassa ja johtamassa. Mutta mielellään he käyttäisivät ihmisiä mediumeinaan. Jos on kyllin epäitsekäs ja kyllin puhdas ihminen, että hän voi välittää heidän ajatuksiaan ja ottaa vastaan heidän sanojaan, ja jos hän on tilaisuudessa saamaan asianomaista kasvatusta, silloin korkeampi olento kyllä käyttäisi häntä puhetorvenaan. Mad. Blavatskyn ruumista käytti silloin tällöin joku mestari. Annie Besantin kautta myös usein puhuu hänen oma mestarinsa tai joku toinen. Tällaisia mediumeja kun olivat vanhassa Kreikassa oraakkelit, on luonnollista, että mentiin temppeleihin kuulemaan viisaiden olentojen neuvoja. Tietysti myöhempinä aikoina, kun Kreikan sivistys rappeutui, eivät mediumit enää olleet niin puhtaita ja niin hyvin harjoitettuja, vaan silloin heidän kauttaan saattoi puhua alempia olentoja ja vastaukset olivat sen mukaisia.

Toinen merkillinen laitos Kreikassa olivat mysteeriot. Mysteeriot pidettiin salassa. Itse sana mysteerion johtuu verbistä myein, "sulkea suunsa", ja mysteerioista oli ankarasti kielletty puhumasta. Mitä ne sitten olivat? Erehdymme, jos luulemme niiden olleen vähäpätöisiä tai taikauskoisia laitoksia. Sellainen otaksuma on väärä, sillä jos kysymme kreikkalaisilta kirjailijoilta ja runoilijoilta, mitä mysteeriot olivat, niin he yksimielisesti todistavat ja tunnustavat, että ne olivat suuriarvoisia ja tärkeitä laitoksia. He sanovat: tavalliset ihmiset elävät tietämättömyydessä ja pimeydessä, mutta se, joka on mysteerioihin vihitty, on todella voittanut pimeyden ja ratkaissut kuoleman arvoituksen. Kuulkaamme muutamia heidän lausuntojaan.

Homeros sanoo: "Autuas maan ihmisten kesken on se, joka tämän on nähnyt, mutta se joka vihkimätönnä poistuu eikä saavuta pyhitystä, häntä ei kohtaa samanvertainen kohtalo, vaan hän jää pimeyteen".

Pindaros, yksi Kreikan suurimmista runoilijoista, sanoo: "Autuas se, joka tämän nähtyään vaeltaa maan syvyyteen. Hän tuntee elämän päämäärän ja tietää sen jumalallisen perustuksen."

Kuuluisa surunäytelmäin kirjoittaja Sofokles sanoo: "Oi kolminkertaisesti autuaat ne, jotka vihittyinä tämän nähtyään menevät manalaan. Heille vain on suotu elää siellä, missä muita odottaa kaikenlainen tuska." (Toinen suuri runoilija Aristofanes lausuu: "Uusi elämä (mikä mysteerioista saavutettiin) on ikuisessa valossa ja hurskaassa autuaassa seurustelussa jumalten kanssa".)

Kirjailija Isokrates sanoo: "Vihityt saavat elämän lopusta ja yleensä elämästä iloisempia toiveita". Attilainen puhuja Aiskines: "Vihityt saavat manalassa ihania asuntoja, lauluja, juhlia ja kaikkea iloa". Tunnettu puhuja ja kirjailija Cicero, joka siinä suhteessa oli uudenaikainen, että hän koetti pysyä alemman ymmärryksen kannalla, kirjoittaa seuraavasti: "Mysteeriot olivat Ateenan (ja ylipäänsä Kreikan) ihanin tuote ja sen paras lahja ihmiskunnalle; sillä se lohdutti ihmistä elämässä ja antoi hänelle uskallusta ja rohkeutta kuolemassa."

Tällä tavalla vanhat kirjailijat todistavat itse mysteeriosta. Ja mikseivät Kreikan mysteeriot olisi olleet yhtä merkillisiä laitoksia kuin egyptiläiset, sillä itämailta kreikkalaisetkin olivat peräisin? Jos nyt tavalliselta historioitsijalta kysytään, mitä hänen mielestään mysteeriot olivat, sanoo hän: jonkunlaista opetusta niissä annettiin, mutta ennen kuin kokelas niihin vihittiin, täytyi hänen käydä läpi monenlaisia koetuksia, uida pitkiä matkoja suurissa vesissä, suorittaa onnellisesti tuli-, maa- ym. koetuksia. Itse mysteeriot olivat teatterinäytäntöjä, erinomaisen ihanasti järjestettyjä, niin että niitten katseleminen oli jaloa ja suurta. Se, joka oli mukana, kun ne vietettiin yön pimeydessä metsässä, sai niistä syvän vaikutuksen. Tytöt ja pojat, naiset ja miehet, puettuina erilaisiin pukuihin, mitkä valkoisiin liinavaatteisiin, mitkä leijonanahkoihin, osoittaen eri arvoja, kulkivat juhlallisissa kulkueissa, laulaen mystisiä lauluja, joiden sanat olivat saatu Kreikan jumaltaruista. Sitten esitettiin komeissa ja salaperäisissä näytelmissä, kuinka Jumala on kuollut, kuinka manalaan mennään ja manalan jumalaa puhutellaan, ja kuinka vihdoin Jumala nousee ylös. Silloin vihittyjen laulu kohosi korkeimmilleen, kaikki huusivat eevoee, ja uskonnollisen hartauden synnyttämä riemu oli suuri.

Täytyyhän meidän myöntää, että tämä mysteerioiden ulkonainen kuorikin on ollut omiansa vaikuttamaan nostavasti ihmisten mieliin, jos vertaamme niitä esim. meikäläiseen "jumalanpalvelukseen". Mitä vaikuttaa, että ihmiset käyvät kerran sunnuntaina kirkossa ja siellä vähän laulavat ja kuulevat vanhoja asioita? Millä tavalla he tulevat veljellisemmiksi; paremmiksi, rehellisemmiksi? He ovat miltei ärtyisemmällä tuulella, kun tulevat kuulemasta vanhoillisen kirkonmiehen saarnaa. Heidän elämänkatsomuksensa on tullut harmaammaksi. He ovat olleet henkisessä huumauksessa, mutta kun he tulevat pois, he eivät ymmärrä, mitä elämä on. Ajatelkaamme sitä vastoin vanhaa Kreikkaa, jolloin ihmiset tiesivät: me voimme ottaa osaa mysteerioihin. Myöhempinä aikoina saattoivat vihkimättömätkin päästä mukaan näkemään. Ja mysteeriot vietettiin harvoin, kerran vuodessa tai vielä harvemmin. Jokaisen osanottajan täytyi ensin määrätyn ajan kuluessa paastota ja puhdistautua, sitten vasta alkoi tuo kummallinen juhla näkyineen, soittoineen, lauluineen. Tämän kaiken täytyi vaikuttaa suurenmoisemmin, syvemmin ja valtavammin ihmisiin kuin meikäläiset toimitukset. Eikä siinä herätetty vain epämääräisiä uskonnollisia tunteita, ajatuksillekin annettiin työnaihetta, kun sanoin ja kuvin esitettiin filosofisia totuuksia, elämän ja kuoleman salaisuuksia.

Tiedämme kuitenkin teosofeina, että mysteeriot olivat paljon muutakin. Niitä oli useissa paikoissa Kreikassa, mutta uusimmat ja kuuluisimmat olivat Samothraken ja Eleusiin mysteeriot. Eleusiläisissä mysteerioissa tehtiin ero ainakin kolmen vihkimysasteen välillä. Ensimmäinen oli katharsis eli puhdistus, toinen myasis eli vaitiolo ja kolmas epopteia eli näkemys. Saadakseen ollenkaan ottaa osaa ns. suurempiin eleusiläisiin mysteerioihin täytyi kokelaan ensin läpikäydä Ateenan ulkopuolella vietettyjä pienempiä mysteerioita. Noista astenimityksistä näemme teosofeina heti, mistä oli kysymys. Ensin vaadittiin pyrkijöiltä, että he olivat puhdistaneet itsensä — niin, ihminen, jolla oli esim. rikos omallatunnollaan, ei ollenkaan kelvannut vihittäväksi. Ainoastaan "puhtaat sydämestä saivat nähdä Jumalan". Kun oli puhdistusaika suoritettu, vihittiin kokelas mysteerioihin ja sai nimen mystes. Hän teki vaitiololupauksen. Mitä hän sai tietää, se oli pidettävä salassa. Kaikkien uskonnollisten tarujen ja vertauskuvien sisäisen, esoteerisen, salaisen merkityksen. Tämä vihkimys vastasi jokseenkin sitä järjen valistusta, minkä meidän aikanamme teosofi on hankkinut itselleen tutustumalla teosofisiin oppeihin ja pohtimalla niitä. Mysteerioihin vihitty mystes ymmärsi ja käsitti, että Dionysos, Zeuksen poika (Kristus) asui joka ihmisessä, että jumalat olivat eläviä älyolentoja, joiden "tuttavuuteen" saattoi päästä kehittymällä heidän tasolleen jne.

Nyt alkoi hänelle ankara itsekasvatus ja mietiskelyn harjoittelu, jos hän mieli päästä eteenpäin. Se mystes, joka tässä työssään onnistui — ja harjoittelu kesti aina useampia vuosia — hänet vihittiin toisen kerran ja sai nyt nimen epoptes eli näkijä. Mitä hän sitten näki? Jo harjoittelunsa aikana olivat hänen sisäiset (astraaliset) aistinsa alkaneet puhjeta. Hänen yölliset unennäkönsä tulivat yhä vilkkaammiksi ja elävämmiksi, välistä ne olivat suorastaan profeetallista laatua, ja joskus päivälläkin tapahtui, että hänen silmänsä aukesivat ja hän sai vilaukselta nähdä henkimaailmaan, vainajien valtakuntaan, vieläpä jumalienkin asuntoihin. Kun nyt epopteia-vihkimys hänelle annettiin, herätettiin hänessä täyteen toimintaan nämä sisäiset aistit ja opetettiin häntä "katselemaan", so. ymmärtämään mitä hän näki. Jokaisella selvänäkijällä on näet kokemusta yliaistillisista maailmoista, mutta ainoastaan vihitty selvänäkijä tietää ja osaa luokittaa, järjestää ja arvostella mitä hän näkee, ainoastaan vihitty osaa todella lukea elämän ja kuoleman kirjaa.

Kuinka onnellisessa asemassa oli Kreikan vanha kansa! Vaikka sillä oli ehkä suurempi taipumus jokapäiväiseen materialismiin kuin toisilla kansoilla koskaan on ollut, saattoi kuitenkin jokainen kreikkalainen sydämessään tietää: mysteerioita on olemassa. Tuolla kaukana salon siimeksessä on pyhä paikka. Siellä asuu ihmisiä, joilla on tietoa. He tietävät elämän suurista asioista, he tietävät, mitä kuolema on. Jos minä väsyn tähän jokapäiväiseen elämään, jos kaipaan korkeampaa, jos joudun surusta epätoivoon, silloin voin lähteä tuonne metsämaahan saamaan viisautta, lohdutusta, oppimaan tietäjiltä neuvoa, pyrkimään itse jumalien luo."

Sitä myöten kuin vapaudumme uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, sitä myöten ymmärrämme vanhoja sivistyksiä. "Yksinkertaisesti uskovainen" kristitty on tietysti pyhän kirkkoisän Augustinuksen puolella, joka suurella uutteruudella yritti käännyttää kristinuskoon filosofi Maximusta ja ylipappi Longinienusta. Mutta emmekö me, jotka myötätunnolla tutkimme muinaisia uskonnollisia käsityksiä, vastustamattomasti tarjoa kättä Longinienukselle, kun hän kirjoittaa Augustinukselle seuraavat sanat?

Lausuttuaan vakaumuksensa, että kaikki uskonnot lepäävät samalla pohjalla ja että kaikki voivat viedä jumalan luo, hän jatkaa: "Mutta sinä tahdot tietää, mikä minun mielestäni varmimmin johtaa tähän päämäärään. Kuullos siis, mitä minun esi-isäni ovat minulle opettaneet: hurskaus ja oikeamielisyys, puhtaus ja viattomuus, totuus sanoissa ja teoissa, uskollisuus ja lujuus aikojen epävarmuudesta huolimatta, jumalain suojeleva apu eli oikeammin ainoan ja yleisen jumalan voimat, joita te sanotte enkeleiksi, vanhojen uhrien pyhät juhlamenot, ja terveelliset harjoitukset, jotka puhdistavat ruumista ja sielua — kaikki tämä on meidän esi-isiemme oppien mukaan luotettavin tie, mikä johtaa ihmistä jumalan luo."


Etusivu

Suuret uskonnot

Pekka Ervast