Rudolf Steiner
 

KOSKIEN ESITELMISTÄ TEHTYJÄ MUISTIINPANOJA

     Minun työni antroposofian hyväksi on nyt tuottanut kahdenlaista tulosta. Ensiksi kirjat, jotka on julkaistu koko maailmaa varten; toiseksi on olemassa suuri joukko kursseja, joita ensin suunniteltiin yksityisesti painettaviksi ja myytäviksi vain Teosofisen (myöhemmin Antroposofisen) seuran jäsenille. Oli kyse esitelmien aikana enemmän tai vähemmän hyvin tehdyistä muistiinpanoista, joita minulla ei ollut aikaa korjata. Minulle olisi ollut mieluisampaa, jos suullisesti sanottu olisi jäänyt suullisesti esitetyksi. Mutta jäsenet halusivat, että kurssit yksityisesti painettaisiin. Ja niin sitten tapahtui. Jos minulla olisi ollut aikaa ne korjata, ei olisi alun alkaenkaan tarvittu niiden alussa ilmoitettua rajoitusta "Vain jäsenille". Nythän siitä on jo yli vuosi sitten luovuttu.

     Tässä minun elämäkerrassani on ennen kaikkea tarpeellista sanoa, millä tavalla nämä kaksi: julkaistut kirjani ja nämä yksityisesti painetut, liittyvät työhöni antroposofian hyväksi.

     Seurattaessa minun omaa sisäistä kamppailuani ja työtäni antroposofian tunnetuksi tekemiseksi nykyajan tietoisuudelle, se on tehtävä kaikille julkaistujen kirjoitusten pohjalta. Niissä otin myös kantaa kaikkeen siihen, mitä ajassa tiedonpyrkimyksenä elää. Niissä on esitetty se, mitä henkinen näkeminen yhä enemmän minulle muovasi, siitä tuli antroposofian — tosin monessa suhteessa epätäydellinen — rakennelma.

     Tämän vaatimuksen rinnalla, jossa piti rakentaa antroposofiaa ja siinä palvella vain sitä, mikä ilmeni kun henkisen maailman ilmoituksia piti välittää nykyiselle yleiselle kulttuurimaailmalle, tuli nyt kuitenkin esiin toinen tehtävä, piti myös täysin täyttää jäsenistössä ilmenevä sielullinen tarve, hengen kaipuu.

     Oli olemassa erikoisesti voimakas halu saada kuulla evankeliumeista ja ylipäänsä Raamatun teksteistä puhuttavan siinä valossa, jota antroposofia voi antaa. Haluttiin kursseilla kuulla näistä ihmiskunnalle annetuista ilmoituksista.

     Kun tämän mukaisesti pidettiin sisäisiä esitelmäkursseja, ilmeni vielä jotakin muuta. Näitä esitelmiä kuuntelivat vain jäsenet. He tunsivat antroposofian alkeet. Heille saattoi puhua niin kuin puhutaan antroposofian alalla edistyneille. Näiden esitelmien perusvire oli toisenlainen kuin mitä oli mahdollista esittää kirjoituksissa, jotka oli tarkoitettu täysin julkisiksi.

     Sisäpiireissä saatoin puhua tavalla jota minun pakostakin olisi pitänyt muuttaa toisenlaiseksi, jos alunperin olisi ollut tarkoitus esittää nämä asiat julkisesti.

     Niin kaksinaisuudessa, julkisissa ja sisäisissä kirjoituksissa, on itse asiassa sellaista, mikä on peräisin kahdelta eri perustalta. Kokonaan julkisissa kirjoituksissa on tulos siitä, mikä minussa kamppaili ja työskenteli, yksityisissä julkaisuissa kamppailee ja työskentelee seura mukana. Minä kuuntelen jäsenten sielunelämän värähtelyjä, ja kun elävästi sen koen, niin kuulemastani syntyy esitelmien perusvire.

     Missään ei ole sanottu vähintäkään sellaista, mikä ei kokonaan kuuluisi rakentuvan antroposofian tuloksiin. En ole mitenkään myötäillyt jäsenistön ennakkoluuloja tai ennakkotuntemuksia. Kun lukee näitä yksityisiä julkaisuja, niin niitä voi pitää täysin antroposofian mukaisina. Siksihän myös saatettiin ilman epäilyksiä luopua siitä järjestelystä, että näitä painatuksia levitettiin vain jäsenistön keskuudessa, kun yhä enemmän valitettiin tästä. On vain otettava huomioon että painoksissa, joita en ole tarkastanut, on virheellisyyksiä.

     Tällaisten yksityisten julkaisujen sisältöähän voi tosin arvostella vain sellainen henkilö, joka täyttää arvostelun edellytykset. Ja useimpien tällaisten julkaisujen osalta tähän kuuluu vähintään antroposofian tietämys ihmisestä ja kosmoksesta, ja se mikä henkisen maailman tietona on olemassa eräänlaisena antroposofisena historian kuvauksena.

     Rudolf Steinerin omaelämäkerrasta Mein Lebensgang (35. luku, 1925)

  
bar_vpm.jpg (973 bytes)
 

    Poimintoja teoksesta "Esoteerinen kristinusko":

Tahto, ajattelu ja tunne valvetilassa ja unessa

 

 

bar_vpm.jpg (973 bytes)
 

Rakkaus ja sen merkitys maailmassa

 
Esitelmän ymmärtäminen edellyttää perustietoja antroposofisesta hengentieteestä, erityisesti Steinerin teosten "Antroposofinen hengentiede" ja "Johdatus henkiseen tiedostamiseen" tuntemista.

     Puhuessamme siitä, että ihmisen täytyy nykyisen kehityskauden kuluessa lähestyä Kristus-virikkeen ymmärtämistä, voi meissä herätä seuraava ajatus: kuinka käy ihmisen, joka ei ole kuullut mitään Kristuksesta, ei ole kuullut edes hänen nimeään mainittavan? Täytyykö sellaisen ihmisen, joka ei ole kuullut Kristuksen nimeä jäädä ilman Kristus-virikettä? Täytyykö teoreettisesti oppia tuntemaan se, mitä sanotaan Kristus-virikkeeksi, jotta Kristuksen voima voisi läpäistä sielun?

     Ihminen astuu maailmaan. Ensi lapsuudessaan hän on puoleksi nukkuvassa tilassa. Jotta siitä käsin oppimme tuntemaan itsemme minä-ihmisinä, meidän on ensin löydettävä "minämme", ja silloin sielunelämämme rikastuu jatkuvasti vastaanottaessaan kaikkea sitä, mitä sille koituu tämän minän kautta, kuoleman lähestyessä on sielunelämämme rikkaimmillaan. Ja voimme asettaa suuren kysymyksen: minkälaista on sielunelämämme kadottaessamme ruumiimme? Luonteenomaisinta fyysiselle ja sielulliselle elämällemme on, että se, mitä kannamme sielussamme elämän kokemuksina ja viisautena, tulee sitä tärkeämmäksi, mitä lähemmäksi kuolemaa tulemme. Samoin katoavat eräät ominaisuudet ja esiin sukeltautuu toisia, jotka ovat sitä yksilöllisempiä mitä enemmän lähestymme kuolemaa. Nuoruudessamme keräämme tietoja, saamme elämänkokemuksia ja omaamme toivomuksia, joille tavallisesti vasta myöhemmin osaamme antaa arvoa. Mitä enemmän lähestymme vanhuutta, sitä enemmän alamme rakastaa elämänviisautta. Rakkaus viisauteen ei ole itsekästä, sillä tämä rakkaus kasvaa kuolemaa lähestyessämme. Se tulee suuremmaksi samassa suhteessa kuin mahdollisuudet tämän viisauden käyttämiseen pienenevät. Me alamme rakastaa yhä enemmän tätä sielun sisältöä. Hengentiede voi tulla kiusaukseksikin silloin, kun ihminen alkaa käsittää, että seuraavaan elämään vaikuttaa se viisauden määrä, jonka olemme hankkineet tässä elämässä. Siten voi hengentieteen kautta herätä itsekkyyttä, ja siinä piilee vaara. Voi siis sattua, että sielullisesti väärin käsitetty hengentiede voi tulla kiusaukseksi: se on hengentieteen houkutus. Se piilee sen olemuksessa. Voidaan huomata, että rakkaus elämänviisauteen versoo kuin kukka kasviin. Voimme siis huomata tällaisen rakkauden syntyvän itsessämme.

     Ihminen on usein koettanut rakentaa siltaa itsessään olevasta rakkauden virikkeestä korkeampaan rakkauteen. Huomaamme esim. mystikoilla pyrkimyksen kehittää rakkauden viettiä rakkaudeksi viisauteen, mihin liittyy pyrkimys antaa tämän viisauden säteillä kirkkaana valona. He koettavat omaa sielunelämäänsä syventämällä löytää jumalallisen kipinän itsessään, kokea korkeampaa minäänsä jumalkipinänä. Mutta ihminen luo elämänviisautensa avulla oikeastaan vain seuraavan elämänsä siemenen. Se on kuin kasvista kehittynyt siemen, joka jää kasvin kuoltua. Samaten jää elämänviisaus. Ihminen astuu kuoleman portin läpi, ja mikä silloin kypsyy henkisenä olemuksena, on seuraavan elämän siemen. Ihminen aavistaa sen; hänestä voi tulla mystikko, ja silloin hän pitää sitä, mikä todellisuudessa on vain seuraavan elämän siemen, jumalallisena kipinänä, jonakin absoluuttisena. Silloin elämänviisaus tulkitaan näin, koska ei haluta tunnustaa, että tämä henkinen siemen on vain ihminen itse. Mestari Eckhart ja Johannes Tauler sanovat sitä jumalaksi itsessämme, koska he eivät tiedä mitään jälleensyntymisestä. Jos uskomme jälleensyntymiseen, niin ymmärrämme rakkauden merkityksen maailmassa sekä pienessä että suuressa. Karmalla ymmärrämme sellaista, millä on syynsä yhdessä elämässä ja seurauksensa toisessa. Mutta rakkaudesta emme voi puhua siinä mielessä, että karmassa olisi kysymys rakkauden teoista ja niiden tasoituksesta. Karmaan kuukuu nimittäin teko ja sen tasoitus, mutta sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Rakkauden teot ovat sellaisia tekoja, jotka eivät vaadi tasoitusta seuraavassa ruumiistuksessa.

     Ajatelkaamme että esimerkiksi teemme työtä ja ansaitsemme. Mutta voi myös olla toisin: voimme tehdä työtä iloitsematta siitä, koska emme tee sitä palkan vuoksi vaan maksaaksemme velkamme. Hengentieteellisesti katsottuna kaikki se, minkä teemme rakkaudesta, ei tuota palkkaa, vaan se on korvausta jo käytetystä omaisuudesta. Ainoat tekomme, joista emme tulevaisuudessa saa mitään palkkaa, ovat ne, jotka teemme todellisesta rakkaudesta. Tämä totuus voisi vaikuttaa pelottavasti. Onneksi ihmiset eivät siitä tiedä päivätajunnassaan. Mutta alitajunnassaan sen tietävät kaikki ihmiset. Sen tähden ihmiset eivät mielellään suoritakaan rakkauden tekoja. Se on syynä siihen, että maailmassa on niin vähän rakkautta. Ihmiset tuntevat vaistomaisesti, etteivät he saa tulevaisuudessa mitään korvausta rakkauden teoistaan. Sen sielun, jota rakkauden teot miellyttävät, teot, joista hän ei saa mitään palkkaa, täytyy jo olla pitkällä kehityksessään. Halu näihin tekoihin ei ole voimakas ihmiskunnassa. Hengentieteen kautta voidaan kuitenkin saada voimakkaita virikkeitä rakkauden tekoihin.

     Itsemme hyväksi emme siis saa palkkaa rakkauden teoistamme, mutta maailma saa sitä enemmän. Hengentiede nimittäin sanoo: Rakkaus on maailmalle samaa kuin aurinko on ulkoiselle elämälle. Mitkään sielut eivät voisi enää kasvaa, jos rakkaus olisi poissa maailmasta. Rakkaus on maailman moraalinen aurinko. Eikö olisi luonnotonta, että ihminen, jota kiinnostaa kasvimaailma, toivoisi auringon katoavan maailmasta? Siirrettynä moraaliselle tasolle se merkitsee, että meidän on toivottava terveen kehityksen pääsevän voitolle ihmisten keskinäisissä suhteissa. On viisasta levittää mahdollisimman paljon aurinkoa maailmaan! Samoin on viisasta edistää rakkautta maailmassa.

     Ja mitä hengentiede meille antaa? Saamme kuulla tosiasioita maan kehityksestä, maan hengestä, maan pinnasta ja sen muutoksista, inhimillisen elimistön synnystä jne., opimme tarkoin tuntemaan kaiken, mikä elää ja toimii maan kehityksessä. Mitä se merkitsee? Ja mitä merkitsee, että ihmiset eivät tahdo tietää mitään hengentieteestä? Sitä, että he eivät välitä siitä, mitä tapahtuu! Sillä se, joka ei tahdo oppia tuntemaan maan vanhan Saturnus- tai Aurinkotilan olentoja tai vanhaa kuuta, ei myöskään tunne nykyistä maata. Välinpitämättömyys maailmaa kohtaan on puuttuvaa harrastusta todellisuuteen, karkeinta itsekkyyttä. Ihmisen velvollisuus on harrastaa kaikkea olevaa. Rakastakaamme siis aurinkoa luomisvoimineen, sen rakkautta kaikkeen maan päällä kasvavaan ja ihmissieluihin! Tieto maan kehityksestä on oleva henkinen siemen rakkaudelle maailmaa kohtaan. Sillä hengentiede ilman rakkautta olisi vaara ihmiskunnalle. Mutta meidän ei tule saarnata rakkautta, vaan rakkaus on virtaava maailmaan sen kautta, että levitämme tietoa todellisista henkisistä asioista. Hengentiede on oleva yhtä todellisten rakkauden tekojen kanssa.

     Aistillinen rakkaus on luovan, syntyvän tapahtumisen alkulähde. Ilman aistillista rakkautta ei maan päällä olisi enää mitään aistein havaittavaa. Ja ilman henkistä rakkautta ei synny mitään henkistä kehitystä. Harjoittaessamme rakkautta, antautuessamme rakkaudelle valamme maailmaan luovia voimia. Onko meidän käsitettävä tämä järjen avulla? Onhan luomisvoimat jo ennen meitä ja ennen järkeämme valettu maailmaan. Voimme tosin itsekkäästi riistää tulevaisuudelta luomisvoimat, mutta menneen ajan rakkaudentekoja ja luomisvoimia emme voi sammuttaa. Meidän on kiittettävä entisten aikojen rakkaudentekoja olemassaolostamme. Niin voimakkaita kuin olemmekin niiden ansiosta, yhtä suuri on myös kiitollisuudenvelkamme menneisyydelle, ja koko se rakkauden määrä, minkä koskaan voimme kehittää, on sen velan lyhentämistä, josta saamme kiittää olemassaoloamme. Tältä pohjalta on meidän ymmärettävä korkealle kehittyneen ihmisen tekoja. Sillä korkealle kehittyneellä ihmisellä on suurempi velka menneisyydelle. On viisasta maksaa velkansa rakkaudenteoilla. Rakkauden virike kasvaa sitä suuremmaksi, mitä korkeammalle ihminen nousee. Paljas viisaus ei riitä. Meidän on ajateltava rakkauden merkitystä maailmassa tähän tapaan: Rakkaus vie meidät aina takaisin menneisyyden velkoihin, mutta siitä emme saa mitään palkkaa tulevaisuudessa. Maksamalla velkamme emme saa palkintoa rakkaudenteoistamme. Meidän on jätettävä rakkaudentekomme jälkeemme maailmaan, ja ne jäävät siihen henkiseen maailmantapahtumiseen piirtyneinä. Emme tule rakkaudentekojemme avulla täydellisiksi — ainoastaan muiden tekojen avulla — mutta maailma tulee niiden kautta rikkaammaksi. Sillä rakkaus on luova voima maailmassa.

     Paitsi rakkautta, on maailmassa vielä kaksi muuta valtaa. Miten niitä voidaan verrata rakkauteen? Toinen valta on voima, toinen on viisaus. Voimaan nähden voidaan puhua heikosta voimasta, suuremmasta voimasta ja kaikkivoimaisuudesta. Samoin viisauteen nähden. Siinäkin on asteita aina kaikkitietävyyteen, kaikkiviisauteen asti. Mutta samalla tavoin ei voida puhua rakkauden asteista. Mitä olisi esim. kaikkirakkaus, rakkaus kaikkiin olioihin? Emme voi puhua rakkauden kehityksestä samalla tavalla kuin puhumme viisauden tai vallan kehityksestä kaikkiviisauteen ja kaikkivaltaan saakka. Sellaisen kehityksen kautta tulee oma olemuksemme täydellisemmäksi. Mutta niin ei ole, jos rakastamme kahta tai useampaa oliota. Sillä ei ole mitään tekemistä olemuksemme täydellistymisen kanssa. Rakkaus kaikkeen, mikä elää, ei ole verrattavissa kaikkivaltaan. Suuruuden ja kehityksen käsitteitä ei voida soveltaa rakkauteen. Voidaanko sitä jumalallista olentoa, joka elää ja toimii koko maailmassa, sanoa kaikkivaltiaaksi? Tunnepohjaisten ennakkoluulojen täytyy tämän kysymyksen edessä väistyä. Jos Jumala olisi kaikkivaltias, kaikki tapahtuva olisi hänen työtään eikä mikään inhimillinen vapaus olisi ajateltavissa. Kaikkivalta tekisi inhimillisen vapauden mahdottomaksi! Koska ihminen on vapaa, ei Jumala voi olla kaikkivaltias.

     Onko jumaluus kaikkitietävä? Koska ihmisen korkein päämäärä on pyrkimys tulla Jumalan kaltaiseksi, täytyisi meidän pyrkiä kaikkiviisauteen. Onko siis kaikkiviisaus korkein hyvä? Jos kaikkiviisaus olisi korkein hyvä, avautuisi joka hetki kuilu ihmisen ja kaikkiviisaan Jumalan välille. Ihminen olisi tietoinen tästä kuilusta joka hetki, jos Jumala pidättäisi kaikkiviisauden itselleen ja kieltäisi sen ihmiseltä. Jumalan korkein ominaisuus ei ole kaikkivalta eikä kaikkiviisaus, vaan rakkaus, se ominaisuus, jolle mikään kehitys ei enää ole mahdollista. Jumala on täynnä rakkautta, hän on puhdasta rakkautta, hän on niin sanoaksemme syntynyt rakkauden substanssista. Jumala on yksinomaan puhdasta rakkautta, ei korkeinta viisautta eikä korkeinta valtaa. Jumala on pidättänyt itselleen rakkauden, mutta jakanut vallastaan ja viisaudestaan Lusiferille ja Ahrimanille. Viisautensa hän on jakanut Lusiferin, valtansa Ahrimanin kanssa, jotta ihminen voisi olla vapaa, jotta hän voisi kasvaa viisaudessa ja sen vaikutuksesta kehittyä eteenpäin.

     Jos etsimme kaiken luomisen perustaa, löydämme rakkauden. Kaiken elävän perustana on rakkaus. Toinen virike kehityksessä saa aikaan sen, että ihmiset tulevat yhä viisaammiksi ja mahtavammiksi. He tulevat täydellisiksi viisauden ja vallan avulla. Näemme ihmiskunnan kehityksestä, kuinka viisaus ja valta muuttuvat. Näemme jatkuvaa kehitystä Kristus-virikkeen jälkeen, joka tuli ihmiskuntaan Golgatan mysteerin kautta. Rakkaus ei ole siis tullut maailmaan palasina vaan se virtaa Jumalan lahjana ihmiskuntaan. Se virtaa ihmiskuntaan valmiina lahjana, mutta ihminen voi vain vähitellen omaksua sen virikkeen. Rakkauden jumalallinen virike on kertakaikkisena annettu, ja siinä muodossa tarvitsemme sen maan päällä.

     Todellinen rakkaus ei voi tulla pienemmäksi tai suuremmaksi. Rakkaus on aivan toista laatua kuin valta ja viisaus. Rakkaus ei anna mitään toiveita tulevaisuutta varten, se on menneisyyden maksua. Samanlainen on Golgatan mysteeri maailman kehityksessä. — Oliko sitten Jumala mitään velkaa ihmiskunnalle?

     Lusiferin vaikutuksesta tuli uusi aines ihmiskuntaan, sen vaikutuksesta riistettiin ihmiskunnalta jotain, mitä sillä ennen oli ollut. Se, mitä nyt tuli lisää, johti alaspäin menevään kehityssuuntaan, joka antoi Golgatan mysteerille mahdollisuuden kaiken velan sovittamiseen. Golgatan mysteeri ei ole tapahtunut poistaakseen meiltä synnin kuorman, jonka olemme saaneet kehityksen kuluessa, vaan se on tapahtunut tasapainottaakseen sitä, mikä Lusiferin vaikutuksesta virtasi yhteiskuntaan. Otaksukaamme, että ihminen ei tiedä mitään Jeesus Kristuksen nimestä, ei mitään siitä, mistä evankeliumit kertovat, mutta että hän tuntee sen perinpohjaisen eron, joka on olemassa toisaalta viisauden ja vallan ja toisaalta rakkauden välillä. Sellainen ihminen on tosi kristillisessä mielessä kristitty, vaikkei hän tiedä mitään Golgatan mysteeristä. Se, joka tuntee rakkauden ja tietää, että sen tehtävänä on maksaa velkoja ja ettei se anna minkäänlaisia etuja tulevaisuudelle, on kristitty. Joka ymmärtää rakkauden luonteen, on kristitty! Hengentieteen ja sen karma- ja jälleensyntymisopin kautta voi ihminen tulla itsekkääksi ellei hän samalla ota vastaan rakkauden virikettä, Kristus-virikettä. Vastaanottaessa rakkauden virikkeen hän vasta voittaa hengentieteen itsekkyyden. Kristus-virikkeen ymmärtäminen saa aikaan tasoituksen. Koska ihmiskunta tarvitsee hengentiedettä, annetaan se sille meidän päivinämme, mutta siinä on se suuri vaara, että jos harrastaa sitä ilman Kristus-virikettä, ilman rakkauden virikettä, niin ihmisen itsekkyys kasvaa vain suuremmaksi sen kautta, ja se vainoaa häntä vielä kuolemankin jälkeen! Tästä emme saa päätellä, ettei pidä harrastaa hengentiedettä, vaan meidän on opittava, että hengentieteeseen kuuluu myös rakkauden ymmärtäminen.

     Mitä oikeastaan tapahtui Golgatan mysteereissä. Tiedämme, että Jeesus Nasaretilainen syntyi ja kehittyi niin kuin evankeliumeissa on kerrottu, että hänet kastettiin Jordanissa kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, että Kristus sitten kolmen vuoden aikana eli Jeesus Nasarealaisen ruumiissa ja täytti Golgatan mysteerin. Mutta nyt uskovat monet ihmiset, että Golgatan mysteeri on esitettävä mahdollisimman inhimillisesti. He uskovat, että se oli teko, joka tapahtui pelkästään maan päällä, maallinen teko. Mutta niin ei ole. Meidän täytyy korkeammista maailmoista katsella sitä, mikä Golgatan mysteerin muodossa tapahtui maan päällä.

     Katselkaamme taas maan ja ihmiskunnan kehitystä. Ihmisellä on aikojen alussa ollut henkisiä voimia. Sitten tuli Lusifer ja olemme nyt saavuttaneet se ajankohdan, jolloin voidaan sanoa: jumalat antavat kaikki vallastaan osan Lusiferille, jotta ihminen tulisi vapaaksi. Mutta ihminen vajosi syvemmälle aineeseen kuin oli tarkoitettu. Hän loittoni suoraan eteenpäin kehittyvistä jumalista. Hän vajosi syvemmälle kuin tarkoitus. Kuinka edistyvät jumalat voivat nyt jälleen nostaa hänet luokseen? Ymmärtääksemme sen on meidän katsottava jumalten neuvostoa eikä katsottava alas maahan. Saattaakseen ihmiset takaisin jumalten luo suoritti Kristus tehtävän. Lusiferin teko tapahtui yliaistillisessa maailmassa. Kristuksen teko tapahtui siis yliaistillisessa maailmassa, mutta myös aistillisessa — ihminen ei voi suorittaa sitä. Lusifer toimi yliaistillisessa maailmassa. Mutta nyt on Kristus astunut alas maan päälle suorittaakseen täällä tekonsa, ja ihmiset ovat tämän teon katselijoita. Golgatan mysteeri on jumalten teko, jumalten asia, jota ihmiset katselevat. Se on ainoa teko maan päällä, joka on kauttaaltaan yliaistillinen. Siksi ei olekaan ihmeteltävää, että henkilö, jotka eivät usko yliaistillisiin asioihin, eivät myöskään voi uskoa Kristuksen tekoon. Kristuksen teko on jumalten teko, jonka jumalat suorittavat itselleen. Golgatan mysteeri saa loistonsa ja ainoalaatuisen merkityksensä sen kautta, että ihmiset on kutsuttu sen todistajiksi. Sen tähden ei tähän tapahtumaan ole mitään historiallista todistusta, sillä ihmiset ovat nähneet vain sen ulkoisen ilmennyksen. Mutta evankeliumit on kirjoitettu yliaistillisen näkemisen perusteella. Sen tähden ne on helppo kieltää ellei itse omaa yliaistista havaintokykyä.

     Eräältä näkökannalta katsottuna kuuluu Golgatan mysteerin totuus korkeimpiin kokemuksiin henkisessä maailmassa. Lusiferin teko tapahtui ajankohtana, jolloin ihminen vielä oli osaksi yliaistillisessa maailmassa. Kristuksen teko tapahtuu aineellisessa maailmassa — se on fyysinen henkinen teko. Lusiferin teon voimme ymmärtää, jos viisaudella tutkimme maailmaa. Mutta Golgatan mysteerin ymmärtämiseksi voimme ymmärtää, jos viisaudella tutkimme maailmaa. Mutta Golgatan mysteerin ymmärtämiseksi ei mikään viisaus riitä. Voimme omata maailman kaiken viisauden, ja Kristuksen teko jää sittenkin meille käsittämättömiksi. Golgatan mysteerin ymmärtämiseksi tarvitaan näet rakkautta. Vasta silloin kun rakkaus virtaa viisauteen ja päinvastoin, tulee mahdolliseksi ymmärtää Golgatan salaisuus — vasta silloin, kun ihminen lähestyessään kuolemaa muuntaa rakkauden viisaudeksi. Kulkiessamme kuoleman portin läpi tarvitsemme viisauden ja rakkauden liittoa, sillä muuten kuolemme ilman sitä viisautta, joka on yhdistetty rakkauteen. Mihin sitä tarvitsemme? Filosofia on viisauden rakkautta. Vanha viisaus ei ollut filosofiaa, sillä se ei syntynyt rakkauden, vaan ilmestyksen kautta. Itämaissa ei ole mitään filosofiaa, mutta siellä on viisautta. Filosofia viisauden ja rakkauden liittona on astunut maailmaan Kristuksen kautta. Viisaus tulee siis meille rakkauden virikkeen kautta. Se on tullut maailmaan Kristus-virikkeen kautta.

     Nyt meidän on käytettävä rakkauden virikettä itse viisauteen.

     Se vanha viisaus, jonka näkijät saivat ilmestyksen kautta, on ilmaistu ihmiskunnan alkurukouksessa seuraavin sanoin: "Ex Deo nascimur", "Jumalasta olemme syntyneet". Se on vanhaa viisautta. Kristus, joka astui alas henkisistä maailmoista, on yhdistänyt viisauden rakkauteen, joka on voittava itsekkyyden. Se on sen päämäärä. Mutta sen on kehityttävä vapaasti ihmisestä ihmiseen. Sen tähden rakkauden aikakausi alkoi yhtaikaa itsekkyyden aikakauden kanssa. Kosmoksen lähtökohta on rakkaus, josta itsekkyys on itsestään kasvanut. Mutta Kristus-virike, rakkauden virike, on ajan kuluessa voittava sen, mikä hajottaa maailman, ja ihminen voi vähitellen tulla osalliseksi tästä rakkauden voimasta. Kristuksen suurenmoisten sanojen kautta tunnemme rakkauden virtaavan ihmissydämeen: "Missä kaksi on kokoontunut minun nimessäni, siellä olen minä heidän keskellään". Niin soi vanha rosenkreutsilaissana viisauteen yhtyneeseen rakkauteen: "In Christo morimur", "Kristuksessa kuolemme".

     Jehova oli ennakolta määrännyt ihmisen elämään joukkosieluna niin että rakkaus veriheimolaisuuden kautta vähitellen läpäisisi hänet, mutta persoonallisuutensa hän elää Lusiferin kautta. Ihmiset olivat siis alun perin liitettyjä yhteen, mutta heidät erottiin toisistaan Lusrifer-prinsiipin kautta, joka johti itsekkyyteen ja itsenäisyyteen. Itsekkyyden mukana tuli pahuus maailmaan. Sen piti tapahtua, sillä emme voineet käsittää hyvää ilman pahaa. Kun ihminen voittaa itsensä, saa hän mahdollisuuden kehittää rakkautta. Kristus antoi itsekkyyteen vajonneelle ihmiselle taipumuksen voittaa itsensä, ja voiman sen kautta voittaa pahan. Ja nyt vietiin Kristuksen teon kautta yhteen kaikki ne, jotka olivat itsekkyyden kautta toisistaan eronneet. Syvimmässä mielessä tosia ovat Kristuksen sanat hänen puhuessaan rakkauden teoista ja sanoessaan: "Mitä te teette yhdelle näistä pienimmistäni, sen te teette myös minulle". Tämä rakkauden jumalainen teko on virrannut takaisin maahan, se tulee vähitellen virtaamaan koko ihmiskunnan kehitykseen ja huolimatta kuihtuvista fyysisistä voimista nousemaan jälleen ylös henkisellä tasolla, koska se ei ole tapahtunut itsekkyydestä, vaan rakkauden hengestä: "Per Spiritum Sanctum reviviscimus", "Pyhän hengen kautta nousemme jälleen ylös".

     Mutta ihmiskunnan tulevaisuudessa on oleva muutakin kuin rakkautta. Maalliselle ihmiselle on toisin henkinen täydellistyminen oleva hänen eniten tavoiteltava päämääränsä, mutta ei kukaan, joka ymmärtää rakkauden tekoja, tule pitämään omaa pyrkimystään täydellisyyteen sellaisena, mistä hän voisi sanoa: tämä pyrkimys on epäitsekäs. Täydellistymisen kautta toivomme voimistavamme ja edistävämme persoonallisuuttamme, olemustamme. Mutta arvomme maailmalle tulee riippumaan rakkauden teoistamme, ei niistä teoista, jotka suoritamme omaa täydellistymistämme varten. Älkäämme siinä antautuko mihinkään harhoihin. Jos joku tahtoo seurata Kristusta rakkauden tiellä kohti viisautta, kelpaa tästä viisaudesta, joka annetaan maailmaan käytettäväksi, vain se osa, joka on rakkauden täyttämää.

     Se viisaus, joka on rakkauden läpäisemä ja joka samalla hyödyttää maailmaa ja johtaa Kristuksen luo, on myös valheetonta. Sillä valhe on totuuden vastakohta, ja se, joka rakkaudessa yhtyy totuuteen, ei tunne mitään valhetta. Valhe johtuu poikkeuksetta itsekkyydestä. Jos rakkauden kautta olemme löytäneet tien viisauteen, olemme itsensä voittamisen tietä, epäitsekkään rakkauden kautta päässeet viisauteen, jonka kautta ihminen tulee vapaaksi persoonallisuudeksi. Paha on se pohja, johon rakkauden valo loisti, ja rakkauden valon kautta voimme tuntea pahan tarkoituksena, pahan aseman maailmassa. Valo on ilmennyt pimeyden kautta. Vain vapaa ihminen voi tulla todelliseksi kristityksi.

Esitelmä antroposofisen seuran jäsenille Zürichissä 17.12.1912

 

 

bar_vpm.jpg (973 bytes)
 


TOTUUS, KAUNEUS, HYVYYS

     Ihmiskunnan kolmena suurena ihanteena on kaikkina ihmisen tietoisen elämän aikoina pidetty totuutta, kauneutta ja hyvyyttä. Voidaan sanoa, että näitä kolmea ihannetta on tietyn vaistonvaraisesti pidetty inhimillisten pyrkimysten suurina päämäärinä, tai vielä paremmin sanottuna niiden tunnusmerkkeinä. Vanhempina aikoina tiedettiin epäilemättä enemmän ihmisen olemuksesta ja hänen yhteydestään maailmaan ja niin voitiin puhuttaessa sellaisista asioista kuin totuus, kauneus ja hyvyys tarkoittaa täsmällisempiä asioita kuin nykyisenä abstraktisia käsitteitä suosivana aikanamme. Antroposofinen hengentiede pystyy jälleen käsittelemään näitä asioita konkreettisesti. Varmaankaan se ei siten aina vastaa erästä aikamme viettymystä, sillä aikamme rakastaa epätarkkuutta, epämääräisyyttä, hämäryyttä heti kun mennään tavallisten arkiasioitten yläpuolelle. Selvittäkäämme siis, miten sanojen "totuus", "kauneus", "hyvyys" sisältö liittyy ihmisen olemukseen. Asettaessamme ihmisolemuksen sielun silmien eteen meidän täytyy katsoa ensiksi ihmisen fyysistä ruumista. Sitähän tarkastellaan nykyisin oikeastaan vain ulkokohtaisesti. Puuttuu täysin tietoisuus siitä, miten fyysinen ruumis on esimaallisessa olotilassaan rakentunut yksityiskohtiaan myöten sekä muodoltaan että toiminnaltaan. Tietysti ihminen elää esimaallisessa olemisessaan puhtaasti henkisessä maailmassa. Mutta tässä henkisessä maailmassa hän muodostaa yhdessä korkeampien olentojen kanssa fyysisen ruumiin henkisen alkumuodon. Ja se mitä kannamme täällä fyysisenä ruumiinamme, on yksinkertaisesti kuva, fyysinen kuva siitä, mitä ihminen itse on esimaallisessa elämässä työstänyt eräänlaisena henki-ituna.

     Täällä maallisessa olemisessaan ihminen kokee itsensä fyysisen ruumiinsa pohjalta. Mutta mitä kaikkea tähän fyysisen ruumiin tuntoon liittyy, nykyihminen ei paljoakaan tiedosta. Puhumme totuudesta, mutta vähemmän tiedämme, että totuuden tunne liittyy siihen yleiseen tuntoon, mikä meillä on fyysisestä ruumiistamme. Kun ihminen kohtaa tietyn tosiasian, hän voi joko tiukasti pitäytyä siihen, että hän muodostaa itselleen tätä tosiasiaa täsmälleen vastaavan mielikuvan, joka on siis tosi; tai hän voi myös, kenties epätarkkuudesta, sisäisestä laiskuudesta tai suoranaisesta totuuden vastustushalusta, siis valheellisuudesta, muodostaa kuvan, joka ei liity tuohon tosiasiaan, ei kata sitä. Kun ihminen pohtii jonkin asian totuutta, hän on yhteydessä siihen tunteeseen, joka hänellä on omasta fyysisestä ruumiistaan ja sen yhteydestä esimaalliseen olemassaoloon. Meidän tarvitsee vain huolimattomuudesta tai valheellisuudesta muodostaa itsellemme tosiasioita vastaamaton mielikuva, niin oitis tapahtuu kuin murtaisimme aukon siihen, mikä pitää yllä yhteyttämme esimaalliseen olemassaoloomme. Revimme rikki jotakin yhteydestämme esimaalliseen olemassaoloon antautuessamme epätotuuteen. Muokkaamme esimaallisessa olotilassa eräänlaista hienoa henkistä kudosta, joka sitten tiivistyy ja muodostaa kuvana fyysisen ruumiimme. Tämä fyysinen ruumis liittyy monin säikein esimaalliseen olotilaan ja antautuminen epätotuudellisuuteen repii nämä säikeet. Pelkkä järkitietoisuus, joka nykyään, tietoisuussielun aikakauden alkaessa, on ihmisille hyvin ominainen, ei havaitse miten jotakin juuri kuvatulla tavalla repeytyy rikki. Siksi nykyihmisellä on niin monia harhakuvitelmia niistä yhteyksistä, joita hänellä maailmankaikkeuteen on.

     Ihminenhän näkee nykyään siinä, mitä hänen fyysisen terveytensä suhteen tapahtuu, enimmäkseen vain jotakin fyysistä. Mutta fyysiseen ruumiiseen, nimittäin aina sen hermojärjestelmän rakenteeseen saakka, vaikuttaa ehdottomasti se, että ihminen epätotuuteen antautumalla repii rikki yhdyssiteet esimaalliseen olotilaan. On niin, että ihmisellä juuri fyysisen ruumiin tuntonsa kautta on tunto henkisestä olemassaolostaan. Tämän sisäisen henkisen todellisuuden tunteen edellytys on, etteivät siteemme fyysisestä ruumiista esimaalliseen todellisuuteen ole rikkoutuneet. Kun ne rikkoutuvat, ihmisen täytyy — hän tekee sen tiedostamattaan — luoda korvike terveelle henkiselle olemassaolontunteelleen, tunteelle siitä, että on olemassa. Ja silloin hän joutuu tilanteeseen, missä hän omaksuu — kuten sanottu, tiedottomasti — itselleen olemassaolontunteen joistakin tavanomaisista, vakiintuneista käsityksistä. Mutta ihmiskunta on tämän olemassaolontunteen suhteen tullut vähitellen sisäisesti epävarmaksi, mikä vaikuttaa aina fyysiseen ruumiiseen saakka. Sillä onko tuota puhtaan henkistä todellisuudentunnetta, jonka kohtaamme ihmiskunnassa sitä voimakkaammin mitä kauemmaksi historiassa palaamme taaksepäin, nykyään todella olemassa?

     Ajateltakoon vain minkä kaiken vuoksi ihminen usein haluaa olla jotakin -- vaan ei kuitenkaan alkuperäisen sisäisen henkisen elämänsä vaikutuksesta! Hän haluaa olla jotakin esimerkiksi saadakseen toimensa vuoksi tietyn arvon. Hän haluaa olla esimerkiksi "sihteeri" tai "aktuaari" ja on sitten sitä mieltä, että kun hänen olemuksensa tällöin saa tietyn leiman, hän myös on sitä, vaikka oikeastaan on kyse siitä, että ihminen voi sisäisestä tunnostaan omaksua tämän olemislaadun aivan ulkoisista tekijöistä riippumattakin.

     Mutta mikä vahvistaa ihmisen olemassaolontuntoa? Täällä maallisessa olemassaolossa me elämme oikeastaan maailmassa, joka on vain varsinaisen todellisuuden heijastuma. Me ymmärrämme tätä fyysistä maailmaa oikein vain jos näemme sen varsinaisen todellisuuden kuvana. Mutta meidän on tunnettava varsinainen todellisuus sisimmässämme. Meidän on tunnettava yhteytemme henkiseen maailmaan. Sen voi tuntea vain, ellei ole kajottu siihen, mikä liittää ihmisen esimaalliseen elämään.

     Tätä kaikkea lujittaa mieltymys ehdottomaan totuuteen ja todellisuuteen. Mikään ei niin lujita ihmisen alkuperäistä, aitoa olemassaolontuntoa kuin totuuden ja totuudellisuuden taju. Jos tuntee velvoitusta ennen puhumistaan punnita sanojaan, etsiä sanottavalleen ensin rajat, joiden puitteissa niin voidaan sanoa, auttaa se ihmisarvoisen olemassaolontunteen oikeaa sisäistä lujittumista. Ja tämä olemassaolontunto liittyy siihen, että tunnemme henkisen fyysisessä ruumiissamme — niin että meidän on tunnustettava fyysisen ruumiimme läheinen sukulaisuus totuuden ihanteeseen.

     Eetteri- tai elämänruumiimme, muotovoimaruumiin, saamme vain vähän ennen laskeutumistamme esimaallisesta maalliseen elämään. Vedämme tietyllä tavalla yhteen eetterimaailman voimia muodostaaksemme oman elämänruumiimme. Tähän elämänruumiiseen olivat ihmiskunnan vanhemmat kehityskaudet asennoituneet paremmin kuin nykyinen ihmiskunta. Nykyihmisellä ei ole paljoakaan tuntumaa elämänruumiista. Tuntuu päinvastoin siltä, että elämänruumiin todellisuutta halveksitaan. Mutta tätä elämänruumiin sisäistä tuntoa vahvistaa kauneuden kokeminen.

     Saadessamme todellisen elämyksen totuudesta ja totuudellisuudesta elämme tietyssä mielessä oikein fyysisessä ruumiissamme. Kun kehitämme oikean kauneudentajun, asetumme oikealla tavalla elämänruumiiseemme. Kauneus liittyy elämänruumiiseemme samoin kuin totuus fyysiseen ruumiiseemme.

     Parhaiten voi tämän selvittää itselleen ajattelemalla mikä merkitys on taiteessa ilmenevällä todellisella kauneudella. Kun meillä on edessämme ihmisyksilö sellaisena kuin hän todella aineellisena olentona astuu eteemme, tiedämme, että meillä on edessämme yksi ihminen monista. Mutta yksittäinen ihminen ei oikeastaan ole lainkaan mielekäs ilman niitä monia muita, jotka ovat hänen ympärillään. Hän kuuluu moniin, monet kuuluvat häneen. Tarvitsee vain kerran miettiä, miten vähän fyysisen maan ihminen olisi juurtunut olemassaoloon ilman toisia ihmisiä. Mutta kun me kuvanveiston, maalauksen, draaman, siis taiteen keinoin kuvaamme ihmisen, pyrimme luomaan jotakin itsessään riittävää, jotakin itseensä kokoontunutta, joka jo tietyssä määrin kantaa kokonaista maailmaa itsessään, niin kuin ihminen elämänruumiissaan oikeastaan kantaa koko maailmaa, sillä hän kokoaa eetterivoimat koko maailmasta muodostaakseen itselleen elämänruumiin maallisen olemassaolon piirissä.

     Ihmiskunnan varhaisemmilla ajoilla on ollut paljon kauneudentajua, miksi kauneus silloin on kuviteltukin; joka tapauksessa ennen on ollut enemmän kauneudentajua kuin nykyisellä ihmiskunnalla. Mutta ihminen ei oikeastaan voi sanan todellisessa mielessä olla ihminen, ellei hänellä ole kauneudentajua. Kauneudentaju näet tarkoittaa eteerisen olemuspuolen tunnistamista. Kauneudentajun puuttuminen tarkoittaa elämänruumiista piittaamattomuutta.

     Tästä kaikesta ei nykyihminen koe mitään tietoisuudessaan. Kun kreikkalainen lähestyi temppeliään tai kun hän näki temppelissä olevan jumalpatsaan, hänen tuli lämmin ja hän tunsi itsessään kuin sisäistä auringonvaloa. Ja hän tunsi itsessään kuin jonkinlaisena luonnonlahjana olemuksessaan ja sen eri osissa säteilevät voimat. Kreikkalainen, joka astui temppeliinsä ja näki jumalpatsaan, sanoi täydestä sydämestään: En milloinkaan tunne sormieni muotoutumista niiden ääriä myöten selvemmin kuin ollessani jumalpatsaan edessä. En milloinkaan tunne niin, miten otsani kaartuu nenäni ylle, en milloinkaan tunne sitä niin sisältä käsin kuin astuessani temppeliin ja jumalpatsaan ollessa edessäni. Sisäisen tunteen läpäisemäksi, sisäisesti lämpimäksi ja valaistuksi, jopa sisäisesti jumalarmoitetuksi tunsi kreikkalainen itsensä kauneutta kohdatessaan.

     Se ei ollut mitään muuta kuin tuntemista elämänruumiissa. Ja kreikkalaisella oli myös rumuudesta aivan toinen tunne kuin nykyihmisellä. Nykyihminen tuntee rumuuden korkeintaan hyvin abstraktissa muodossa, voisi — jos sen haluaa paikallistaa — sanoa kasvojen välityksellä. Kreikkalaisen koko ruumis kylmeni hänen kokiessaan jotakin rumaa, ja voimakas rumuus sai hänen ihonsa nousemaan kananlihalle. Tämä elämänruumiin reaalinen tunteminen oli vielä vanhoina aikoina voimakkaasti esillä. Mutta ihminen on kehityksensä kuluessa menettänyt osan inhimillisyyttään. Mutta kaikki nämä asiat jäävät täysin päänsä mukaan suuntautuvalla nykyihmiseltä kokematta.

     Kiintymällä totuuteen ja totuudellisuuteen saa ihminen alitajuntansa syvyyksissä ainakin tunteen esimaallisesta olemassaolosta. Ja aikakaudella, jolla ei ole mitään tuntoa ihmisen esimaallisesta elämästä, ei ole myöskään oikeata tajua totuudesta ja totuudellisuudesta. Mutta energinen ja voimakkaasti kehittynyt totuudentunto liittyy vahvasti esimaalliseen menneisyyteen ja tekee ihmisen maisen nykyhetken sisäisimpien kokemusten suhteen oikeastaan surulliseksi. Sisäisesti rehellinen sielunelämä, jossa on samalla voimakas kiintymys totuuteen ja totuudellisuuteen, tulee aina juuri tässä totuuden- ja totuudellisuudenrakkaudessaan eläessään tuntemaan itsensä nykyaikaan nähden hieman surulliseksi, ja sitä voidaan lohduttaa vain sytyttämällä ja lämmittämällä sielun kauneudentunnetta. Kauneuden avulla saamme iloa vastapainoksi surulle, jonka valtaan joudumme aina kun meille kehittyy totuuden- ja totuudellisuudenrakkaus, joka sanoo meille aina, tosin hiljaisella, sisäisellä tavalla: voi, totuus vallitsee vain esimaallisessa elämässä, täällä maan maailmassa kohtaamme vain totuuden jälkikaiun. Jättäessämme esimaallisen elämämme olemme oikeastaan luopuneet oikeasta asemasta totuuteen. Vain innostuksella totuuteen ja totuudellisuuteen voimme oikein ylläpitää suhdettamme esimaiseen olemassaoloon.

     Aidon, toden kauneudentunteen avulla liittyy ihminen täällä maallisessa elämässään jälleen esimaalliseen olotilaan. Eikä kauneuden merkitystä kaikessa kasvatuksessa, kaikessa ulkoisessa kulttuurissa ja sivistyksessä pitäisi milloinkaan aliarvioida. Kulttuurimaailma, joka on täynnä vain rumia koneita, savua ja rumia savupiippuja ja josta puuttuu kauneus, on maailma, joka ei tahdo solmia yhteyttä ihmisen maallista elämää edeltävään elämään, se on maailma, joka todella repii ihmisen irti esimaallisesta. Ei vain vertauskuvallisesti vaan täyttä totta tarkoittaen voidaan sanoa, että puhdas teollisuuskaupunki tarjoaa herkullisen olinpaikan kaikille niille pahoille hengille, jotka tahtovat saada ihmisen unohtamaan, että hänellä on ennen syntymäänsä ollut kotinsa henkisessä maailmassa.

     Mutta antautuessaan kauneudelle ihminen joutuu tekemään sen kustannuksella, ettei kauneus juuri kauneutensa vuoksi perustu todellisuuteen. Mitä kauniimmaksi kuvaamme esimerkiksi ihmishahmon veistoksena tai maalauksena, sitä enemmän meidän on myönnettävä, ettei kuva vastaa maallista, ulkoista todellisuutta. Se on tavallaan vain kauneuden harhan aikaansaamaa lohdutusta ja sen vuoksi lohdutusta, jota oikeastaan riittää vain siihen hetkeen saakka, jolloin astumme kuoleman portista.

     Tämä henkinen maailma, jossa esimaallisessa olotilassamme olemme kokonaan, on aina läsnä. Meidän on vain ojennettava kätemme: me ojennamme sen maailmaan, joka on se hengenmaailma, jossa olemme esimaallisessa elämässämme. Mutta vaikka tämä maailma on aina läsnä, ihmisellä on siihen yhteys oikeastaan vain tiedostamattomansa syvimmällä alueella, silloin kun ihminen hehkuu innostusta totuuteen ja totuudellisuuteen. Ja silloin ihminen todella liittyy maalliseen elämään, kun hän lämpenee kauniille, kauneudelle.

     Mutta jotta ihminen olisi tosi, korkeammassa, henkisessä mielessä, hänen ei pidä unohtaa, että hän on elänyt esimaallisessa olotilassa henkisyyden piirissä. Jotta ihminen voisi virittyä kauneudelle, täytyy hänen sielunelämyksissään luoda ainakin kuva uudesta yhteydestä esimaallisen olotilan henkisyyteen.

     Mutta miten ihminen voi muodostaa sen voiman, joka vie hänet välittömästi siihen maailmaan minkä ulkopuolelle hän on yksinkertaisesti ihmisolemuksellisuutensa vuoksi joutunut laskeuduttuaan esimaallisesta olemassaolosta maalliseen?

     Hän saa tämän voiman, kun hän täyttää itsensä hyvyydellä, hyvyydellä, joka kohdistuu lähinnä toiseen ihmiseen, hyvyydellä, joka ei pysähdy vain tietoon omasta itsestä, kiinnostukseen vain omaa itseä kohtaan, tunteeseen vain siitä, mitä on omassa olemuksessa, hyvyydellä, joka voi yltää omasta sielunelämästä toisen ihmisen omalaatuisuuteen, olemukseen, elämyksiin. Tähän hyvyyteen kuuluu suuri joukko voimia ihmissielussa. Ja nämä voimat ovat sellaisia, että ne läpäisevät ihmisen samalla tavoin kuin ne muuten läpäisevät hänet hänen täydessä ihmisyydessään ainoastaan esimaallisessa olotilassa. Jos ihminen liittyy kauneuden kautta kuvanomaisesti siihen henkisyyteen, josta hän on maallisen olemassaolonsa vuoksi etääntynyt, hän liittää itsensä ja maallisen olemassaolonsa esimaalliseen olemassaoloon olemalla hyvä ihminen. Ja hyvä ihminen on sellainen, joka voi yltää omalla sielullisuudellaan toisen sielullisuuteen. Ja tästä oman sielullisuuden yltämisestä toisen sielullisuuteen riippuu pohjimmaltaan kaikki moraalisuus, kaikki todellinen moraalisuus. Eikä ilman moraalisuutta voida pitää yllä mitään maisen ihmiskunnan todellista yhteiskuntamuotoa.

     Mutta kun tämä moraalisuus toisaalta ilmenee mitä merkittävimpinä tahdonvirikkeinä, jotka sitten toteutuvat moraalisina tekoina, tämä moraalisuus ihmisessä alkaa kuitenkin sielullisuuden läpäisevinä ja sitä kouraisevina virikkeinä siten, että ihmistä saattaa koskettaa, kun hän kokee myötä surun uurteet toisen kasvoilla, ja kun ainakin hänen sieluruumiinsa saa toisen surun uurteiden näkemisestä itsekin sellaiset. Sillä samoin kuin totuuden ja totuudenmukaisuuden tunto ilmenee oikeassa suhteessa fyysiseen ruumiiseen, niin kuin kauneuden elämys ja hehku ilmenee elämänruumiissa, elää hyvyys täysin ihmisen sieluruumiissa. Eikä sieluruumis voi olla terve eikä se sopeudu maailmaan, ellei ihminen pysty täyttämään sitä sellaisella, mikä on lähtöisin hyvyydestä.

     Totuus on sukua fyysiselle ruumiille, kauneus on sukua elämänruumiille, hyvyys on sukua sieluruumiille. Näin päädymme johonkin konkreettiseen suhteessa kolmeen abstraktioon, totuus, kauneus, hyvyys; ja voimme suhteuttaa ihmisen todellisen olemuksen siihen, mitä näillä kolmella ihanteella on aiemmin vaistonomaisesti tarkoitettu.

     On siis kysymys siitä, että nämä kolme ihannetta tahtovat oikeastaan ilmaista sen, missä määrin ihminen pystyy toteuttamaan täyttä ihmisyyttä itsessään, kun hän totuuden ja totuudellisuuden mielessä elää fyysisessä ruumiissaan ihmisen mukaisella eikä vain tavanomaisella tai luonnonmukaisella tavalla.

     Täys-inhimillisyyden saattaa ihminen kuitenkin vain siten arvoiseensa asemaan, että hän yhä enemmän ja enemmän muovaa kauneudentajun avulla elämänruumistaan elävämmäksi. Täytyy sanoa: ihmisellä ei ole oikeaa kauneudentunnetta ellei hän kauneutta nähdessään koe aikanaan kreikkalaiselle luontaisella tavalla jotakin liikahtavan sisimmässään. Niin, kauneutta voi tuijottaa, tai sen voi kokea. Nykyään on jo niin, että useimmat ihmiset vain tuijottavat kauneutta; silloin ei minkään tarvitse liikahtaa elämänruumiissa. Mutta kauneuden tuijottaminen ei ole elämystä. Ainoastaan silloin kun kauneus koetaan elämyksenä, elämänruumiskin liikkuu.

     Voidaan tehdä hyvää ensiksikin siitä syystä, että se on ihmisille tavanomaista, sitten siksi, että saa ehkä rangaistuksen jos tekee jotakin oikein pahaa, edelleen sen vuoksi, että toiset ihmiset arvostavat vähemmän sitä, että tehdään jotakin huonoa jne. Mutta hyvää voidaan kuitenkin tehdä myös aidosta rakkaudesta hyvää kohtaan siinä mielessä kuin olen kuvannut vuosikymmeniä sitten "Vapauden filosofiassani". Sellainen ihmisessä kehkeytyvän hyvyyden kokeminen johtaa ihmisen sieluruumiin todellisuuden tunnustamiseen. Ja oikeastaan vasta silloin tiedetään todella jotakin hyvyyden luonteesta, kun saadaan tuntoa ihmisen sieluruumiista. Jäädään vain abstraktiin tietoon tai puheeseen hyvyydestä, ellei innostus hyvyyteen, aitoon, todelliseen hyvyyteen, rakkauden käsittämään hyvyyteen, johda sieluruumiin kokemiseen.

     Hyvyyden kokeminen on sellaista, mikä ei kauneuden tavoin esitä yhteyttä esimaalliseen olotilaan kuvana, joka katoaa ihmisen astuessa kuoleman portista, vaan se on todellista liittymistä siihen maailmaan, jonka sanoin olevan aina läsnä, aivan kättemme ulottuvilla. Mutta ihminen on siitä erillään fyysisessä maailmassa. Hyvyyden kokeminen on todellinen, reaalinen yhteys, joka johtaa suoraan siihen maailmaan, jonne ihminen astuu käytyään kuoleman portista.

     Siihen, mitä ihminen täällä maan päällä harjoittaa eläessään aidossa hyvyydessä, sisältyy voimia, jotka kestävät kuoleman portin tuolla puolen.

     Pohjimmaltaan on meissä oleva totuuden ja totuudenmukaisuuden tunto perintöä esimaallisesta elämästämme, kauneudentaju sitä, että tahdomme täällä maallisessa elämässämme saada edes kuvan esimaisesta yhteydestämme henkisyyteen. Ja todellisuudessa meissä elää välttämättömyys olla katkaisematta siteitämme henkisyyteen ja säilyttää siihen todellinen yhteys hyvyyden avulla, jota eräänä ihmisvoimana itsessämme kehitämme.

     Olla tosi tarkoittaa ihmiselle, että hänellä on oikea suhde henkiseen menneisyyteensä. Kauneudentaju tarkoittaa, ettei ihminen kiellä maallisessa elämässään yhteyttä henkisyyteen. Hyvyys merkitsee idun muodostamista tulevaisuuden henkistä maailmaa varten.

     Näillä kolmella käsitteellä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, sikäli kuin ne liittyvät koko ihmiselämään, on konkreettisesti käsitettynä huomattavan suuri merkitys toisten käsitteiden totuus, kauneus ja hyvyys kautta.

     Epätosi ihminen kieltää henkisen menneisyytensä, valehtelija leikkaa poikki langat itsensä ja henkisen menneisyytensä väliltä. Kauneutta halveksiva poroporvari haluaa perustaa itselleen maailmaan paikan, missä hengenaurinko ei paista hänen ylleen, missä hän voi kuljeksia hengettömyyden varjossa. Ihminen, joka kieltää hyvyyden, luopuu oikeastaan henkisestä tulevaisuudestaan, ja hän odottaa että tämä henkinen tulevaisuus kuitenkin lahjoitettaisiin hänelle jollakin toisella tavalla, joitakin ulkoisia rohtoja käyttäen.

     Syvä vaisto ohjasi käsittämään nuo kolme ihannetta, totuuden, kauneuden ja hyvyyden, ihmisen pyrkimysten kolmeksi suurimmaksi ihanteeksi. Mutta oikeastaan vasta taas meidän aikamme pystyy antamaan näille jo melkein tyhjiksi sanoiksi kalvenneille ihanteille todellisen sisällön.

Esitelmä antroposofisen seuran jäsenille Dornachissa 19.1.1923

 

bar_vpm.jpg (973 bytes)
 


ROSENKREUZILAINEN KRISTINUSKO

Esitelmät on pidetty kuulijakunnalle, jolta edellytettiin hengentieteen perusteiden tuntemista, esimerkiksi teosten Antroposofinen hengentiede ja Johdatus ihmisen ja maailman henkiseen tiedostamiseen pohjalta.


1. ESITELMÄ

     Rakkaat ystäväni! Suureksi tyydytyksekseni olen ensimmäistä kertaa läsnä tässä vastaperustetussa, Christian Rosenkreutzin nimeä kantavassa ryhmässä. Tämä antaa minulle aiheen puhua ensimmäistä kertaa lähemmin Christian Rosenkreutzista.

     Mikä on Christian Rosenkreutzin mysteeri? Yhtenä iltana ei voi kertoa kaikkea tästä henkilöstä. Sen vuoksi puhumme tänään Christian Rosenkreutzista itsestään ja huomenna hänen työstään.

     Puhuminen Christian Rosenkreutzista edellyttää suurta luottamusta henkisen elämän voimiin. Uuden ryhmän perustaminen edellyttää aina uskoa henkiseen elämään.

     Christian Rosenkreutz on yksilö, joka vaikuttaa sekä ruumiistuneena että fyysisesti ruumiistumattomana. Hän ei vaikuta ainoastaan fyysisenä olentona ja fyysisin voimin vaan ennen kaikkea henkisesti korkeammilla voimilla.

     Kuten tiedämme, ei ihminen elä ainoastaan yksityistä elämää vaan hän elää koko ihmiskunnan kehityksen yhteydessä. Kun tavallinen ihminen kuolee, hajoaa hänen elämän- eli eetteriruumiinsa maailmankaikkeuteen. Mutta eetteriruumiin hajotessa jää siitä aina osa jäljelle, joten olemme vainajien elämänruumiiden jäänteiden ympäröimiä — joko onneksemme tai onnettomuudeksemme. Niiden vaikutus meihin on joko hyvä tai huono sen mukaan, olemmeko itse hyviä tai huonoja. Meihin tulee valtavia vaikutuksia suurten yksilöiden eetteriruumiista. Näin virtaa myös Christian Rosenkreutzin eetteriruumiista suuri voima, joka voi vaikuttaa meidän sieluumme ja henkeemme. Meidän tulee oppia tuntemaan nämä voimat. Ja näihin voimiin vetoamme rosenkreuzilaisina.

     Tietyssä suppeassa merkityksessä rosenkreuzilainen liike alkoi jo 1200-luvulla. Silloin nämä voimat vaikuttivat suunnattoman voimakkaasti, ja tästä ajankohdasta alkaen oli olemassa Christian Rosenkreutz -virtaus, joka vaikuttaa yhä edelleen henkisessä elämässä. On olemassa lainalaisuus, jonka mukaan tämän henkisen voimavirtauksen täytyy suunnilleen joka sadas vuosi vaikuttaa erikoisen voimakkaana. Tämä ilmenee nyt hengentieteellisessä liikkeessä. Viimeisissä ulkonaisissa esityksissään on Christian Rosenkreutz itse viitannut tähän välttämättömyyteen.

     Vuonna 1785 julkaistiin rosenkreutzilaisten esoteeriset ilmoitukset teoksessa "Rosenkreuzilaisten salaiset merkit"; sen on kirjoittanut Hinricus Madathanus Theosophus. Tämä julkaisu sisältää eräässä suppeassa mielessä viittauksia siihen, mikä rosenkreuzilaisena virtauksena oli vaikuttanut edellisenä satana vuotena ja mikä sitten vasta ilmeni niissä teoksissa, mitkä Hinricus Madathanus Theosophus kokosi ja yhdisti. Jälleen sata vuotta myöhemmin näemme rosenkreuzilaisen virtauksen ilmenevän H. P. Blavatskyn teoksissa, etenkin "Paljastettu Isis" (Isis Unveiled) -nimisessä kirjassa. Se on teos, joka sisältää länsimaista henkistä viisautta ja jota ei vielä likimainkaan ole selvitetty. Teoksen rakenne tosin on paikoittain sekava. On kiinnostavaa verrata Hinricus Madathanus Theosophuksen kirjaa "Rosenkreuzilaisten salaiset merkit" H. P. Blavatskyn teokseen. Myöhäisemmissä teoksissaan H. P. Blavatsky etääntyi rosenkreuzilaisesta henkisestä virtauksesta. Meidän täytyy kyetä tekemään ero hänen ensimmäisten Ja myöhäisempien julkaisujensa välillä — vaikka ensimmäisissäkin julkaisuissa ilmenee paljon H. P. Blavatskyn arvostelukyvyttömästä hengestä. Tämän toteaminen on vain toivottavaa H. P. Blavatskyn kannalta, joka nykyisin ei ole ruumiistuneena.

     Jos tarkoin tutkimme inhimillisen tietoisuuden luonnetta 1200-luvulla, niin näemme, että alkuperäinen selvänäköisyys oli vähitellen hävinnyt. Tiedämme, että kaikilla ihmisillä oli aikaisemmin selvänäköisyyttä. 1200-luvun keskivaihe oli tässä suhteessa laaksonpohja. Silloin loppui selvänäkö äkkiä kokonaan. Kaikki ihmiset joutuivat henkiseen pimeyteen. Eivät valistuneimmatkaan henget, korkeimmallekaan kehittyneet yksilöt, eivät vihitytkään enää päässeet henkisiin maailmoihin. Heidän täytyi henkisistä maailmoista puhuessaan rajoittua siihen, mitä he omistivat perimätietoina. Henkisistä maailmoista tiedettiin vain tradition kautta tai sellaisten vihittyjen kautta, jotka elvyttivät itsessään muiston siitä, mitä aikaisemmin olivat kokeneet. Mutta tänä lyhyenä ajanjaksona eivät hekään voineet välittömästi nähdä henkiseen maailmaan.

     Tämän lyhyen pimeyden täytyi tuolloin tulla valmistamaan meidän nykyisen aikakautemme luonnetta: nykyaikaista intellektuaalista sivistystä. Älyllisyys on olennaista nykyisellä viidennellä Atlantiksen jälkeisellä kulttuurikaudellamme. Kreikkalais-latinalaisella kulttuurikaudella se ei vaikuttanut vielä tällä tavoin. Silloin oli käsitteellisen ajattelun asemesta vallalla välitön näkeminen. Ihminen ikään kuin kasvoi kiinni siihen, mitä hän näki ja kuuli — ihminen kasvoi kiinni siihenkin, mitä hän ajatteli. Silloin ei ajateltu niin paljon kuin nykyisin tehdään ja täytyy tehdä, sillä se on viidennen Atlantiksen jälkeisen kulttuurikauden tehtävä. — Myöhemmin alkaa ihmisten selvänäköisyys taas vähitellen nousta esiin, silloin tulee kehittymään tulevaisuuden selvänäköisyys.

     Rosenkreuzilaisen virtauksen alkuperä on 1200-luvulta. Silloin täytyi vihkimystä varten valita siihen erikoisen kykeneviä henkilöitä. Itse vihkimys saattoi tapahtua vasta tuon lyhyen pimeyden ajan jälkeen.

     Eräässä Euroopan paikassa, josta ei vielä voida puhua (mutta se voi tapahtua aikana, joka ei ole varsin kaukana), muodostui korkea henkinen looshi, kahdentoista miehen yhteisö, sellaisten, jotka olivat omaksuneet kaiken henkisen viisauden vanhimmista ajoista ja omasta ajastaan. Tuona pimeyden aikana eli kaksitoista ihmistä, kaksitoista etevää henkeä, jotka liittyivät yhteen edistääkseen ihmiskunnan kehitystä. Kukaan heistä ei välittömästi voinut nähdä henkiseen maailmaan, mutta he pystyivät itsessään elvyttämään muiston siitä, mitä he olivat kokeneet aikaisempien vihkimysten kautta. Ja ihmiskunnan karma oli järjestänyt tilanteen niin, että seitsemään tai kahteentoista ihmiseen oli ruumiistunut parasta, mikä oli säilynyt vanhalta Atlantiksen ajalta. Kirjassani "Antroposofinen hengentiede" on jo mainittu, että seitsemään pyhään rishiin, muinaisen intialaisen kulttuurin opettajaan, siirtyi se mikä oli säilynyt atlantisesta ajasta. Nämä seitsemän miestä, jotka olivat jälleen ruumiistuneina 1200-luvulla ja jotka muodostivat osan noiden kahdentoista yhteisöstä, saattoivat nähdä vanhan atlantisen kehityskauden seitsemään virtaukseen ja siihen, mikä eli edelleen näinä seitsemänä virtauksena. Näistä seitsemästä yksilöstä saattoi kukin vain yhden virtauksen hedelmälliseksi silloiselle ajalle. Näiden seitsemän lisäksi oli neljä muuta, jotka eivät voineet nähdä muinaisiin aikoihin kuten nuo seitsemän viisasta. Nämä neljä henkilöä saattoivat sen sijaan nähdä siihen henkiseen viisauteen, minkä ihmiskunta oli omaksunut neljänä Atlantiksen jälkeisenä kulttuurikautena. Ensimmäinen heistä saattoi nähdä taakseen muinaisintialaiseen aikaan, toinen muinaispersialaiseen kulttuurikauteen, kolmas egyptiläis-kaldealais-assyyrialaisbabylonialaiseen kulttuurikauteen, neljäs kreikkalais-latinalaiseen sivistykseen. Nämä neljä liittyivät yhteen seitsemään viisaan kanssa 1200-luvulla. Kahdennellatoista oli tavallaan vähiten muistia, mutta hän oli heistä älykkäin ja hänen tuli erikoisesti omistautua ulkoiselle tieteelle. Nämä kaksitoista yksilöä eivät eläneet yksinomaan länsimaisen henkisyyden kokemuksissa — nämä kaksitoista erilaista viisauden virtausta muodostivat yhdessä kokonaiskuvan. Tähän viittaa Goethe runossaan "Salaisuudet" (Die Geheimnisse).

     Voimme siis puhua kahdestatoista kyvykkäästä yksilöstä. Lähtökohdan uuteen sivistykseen löydämme 1200-luvulta. Tuona ajankohtana oli tultu eräänlaiseen laaksonpohjaan henkisessä elämässä. Pääsy henkisiin maailmoihin oli silloin suljettu kehittyneimmiltäkin yksilöiltä. Silloin muodostui tämä korkea henkinen looshi. Eräällä seudulla Euroopassa, josta ei vielä voida puhua, hakeutuivat yhteen nämä kaksitoista miestä, jotka edustivat aikansa henkisen tiedon summaa ja näitä kahtatoista henkistä suuntaa.

     Tässä kahdentoista piirissä vallitsi toisaalta vain muistin selvänäköisyys ja toisaalta älykäs viisaus. Seitsemän rishin seitsemän seuraajaa muistivat vanhan viisautensa, toiset viisi edustivat viiden atlantiksen jälkeisen sivistyksen viisautta. Nämä kaksitoista edustivat siten sekä Atlantiksen aikaista että sen jälkeistä viisautta. Kahdestoista oli ihminen, joka mitä suurimmassa määrin hallitsi aikansa älyllisen viisauden. Hän hallitsi järkiperäisesti aikansa koko viisauden. Sitä vastoin toiset, joilta silloin myös puuttui välitön henkinen näkemys, saavuttivat tietonsa syventymällä aikaisempien ruumiistustensa muistoihin.

     Uuden kulttuurin synty oli kuitenkin mahdollista vain siten, että eräs kolmastoista saapui näiden kahdentoista joukkoon. Tämä kolmastoista ei ollut sen ajan käsityksen mukaan oppinut. Hän oli ollut ruumiistuneena Golgatan mysteerin aikana. Sen jälkeisissä ruumiistuksisen hän oli nöyrällä mielellä, palavalla, hartaalla elämällä valmistunut kutsumukseensa. Hän oli suuri sielu, hurskas, syvästi ja lämpimästi henkinen ihminen, olla nämä ominaisuudet olivat synnynnäiset, eivät vain kehittämällä hankitut. Jos kuvittelette mielessänne nuorta ihmistä, hyvin hurskasta, palavasti Jumalaansa rukoilevaa, niin voitte saada kuvan tämän kolmannentoista yksilöllisyydestä. Tämä kolmastoista varttui kokonaan näiden kahdentoista hoidossa, heidän kasvattamanaan. Ja hän sai heiltä kultakin niin paljon viisautta kuin kukin saattoi hänelle antaa. Tämä kolmastoista kasvatettiin mitä huolellisimmin, ja kaikki järjestettiin siten, ettei kukaan muu näiden kahdentoista lisäksi voinut millään tavalla vaikuttaa häneen. Hänet eristettiin muusta maailmasta. Hän oli tässä ruumiistuksessaan 1200-luvulla kovin hento lapsi. Sen vuoksi vaikutti se kasvatus, jonka nämä kaksitoista hänelle antoivat, aina hänen fyysiseen ruumiiseensa saakka. Mutta nämä kaksitoista, joista jokainen oli henkisen tehtävänsä täyttämä ja syvästi eläytynyt kristinuskoon, tiesivät, että kirkon ulkoinen kristinoppi oli vain todellisen kristinuskon irvikuva, He olivat kristinuskon suuruuden täyttämö mutta ulkonaisesti heitä pidettiin sen vihollisina. Jokainen syventyi työskentelyssään vain yhteen kristillisyyden puoleen. Heidän pyrkimyksenään oli yhdistää eri uskonnot suureksi yhteydeksi. He olivat vakuuttuneita siitä, että heidän kaksitoista virtaustaan käsitti kaiken henkisen elämän, ja kukin heistä vaikutti voimiensa mukaan opetuslapseen. Heidän päämääränään oli saavuttaa kaikkien uskontojen yhteys, mutta he tiesivät, ettei tähän päämäärään päästä minkäänlaisen teoreettisen tiedon avulla, vaan se oli saavutettavissa vain siten. että henkinen elämä sai vaikuttaa. Ja sitä varten oli kolmannentoista kasvatus välttämätön.

     Tämän kolmannentoista henkisten voimien yhä lisääntyessä ehtyivät kaiken aikaa hänen fyysiset voimansa. Se meni niin pitkälle, että melkein kaikki yhteys ulkoiseen elämään lakkasi, mielenkiinto fyysistä maailmaa kohtaan hävisi kokonaan. Hän eli yksinomaan sitä henkistä kehitystä varten, johon hän sai virikkeitä noilta kahdeltatoista. Hänessä heijastui kahdentoista viisaus. Lopulta tuo kolmastoista luopui kaikesta ravinnosta ja kuihtui pois.

     Silloin sattui tapahtuma, joka voi tapahtua vain kerran historian kuluessa. Sellaista voi tapahtua vain, kun makrokosmiset voimat vaikuttavat yhdessä niiden tulosten saavuttamiseksi, jotka tällaisen tapahtuman tulee aikaansaada. — Muutaman päivän kuluttua tämän kolmannentoista ruumis kävi aivan läpikuultavaksi, ja hän oli kuin kuollut monta päivää. Hänen ympärilleen kokoontuivat nyt nuo kaksitoista määrättyinä aikoina. Heidän suustaan virtasi näinä hetkinä kaikki tieto ja kaikki viisaus. Lyhyissä lauselmissa, jotka olivat kuin hartaita rukouksia, he vuodattivat viisautensa kolmanteentoista, tämän kolmannentoista levätessä siinä kuin kuolleena. Voi kuin nähdä noiden kahdentoista piirin tämän kolmannentoista ympärillä. 

     Tämä tila päättyi siihen, että tämän kolmannentoista sielu heräsi eloon kuin uutena sieluna. Hän oli kokenut sielussaan suuren muutoksen. Siinä vallitsi näiden kahdentoista viisauden aivan uusi syntymä, niin että myöskin ne kaksitoista viisasta saattoivat oppia nuorukaiselta jotakin aivan uutta. Mutta myöskin ruumis virkosi sen kautta sellaisella tavalla, ettei tämän aivan läpikuultavan ruumiin elpymistä voi verrata mihinkään. Hän osasi nyt puhua aivan uusista kokemuksista. Ne kaksitoista saattoivat ymmärtää, että hän oli kokenut Damaskon ihmeen: se oli Paavalin Damaskon näyn uusiutuminen. Muutamien viikkojen aikana ilmaisi nyt kolmastoista kaiken sen viisauden, minkä oli saanut noilta kahdeltatoista, mutta toisessa muodossa. Ja tämä uusi muoto oli kuin itsensä Kristuksen antama. Mitä hän siinä ilmaisi heille, sitä nämä kaksitoista sanoivat tosikristillisyydeksi, kaikkien uskontojen yhteydeksi. Ja he tekivät eron tämän todellisen kristinuskon ja oman aikansa kristinuskon välillä.

     Kolmastoista kuoli verrattain nuorena, ja ne kaksitoista ryhtyivät sitten merkitsemään muistiin niitä imaginaatioita — sillä vain siten se saattoi tapahtua — jotka kolmastoista oli heille ilmaissut. Niin syntyivät ne symboliset (vertauskuvalliset) merkit ja kuvat, jotka ovat Hinricus Madathanus Theosofuksen teoksessa ja H. P. Blavatskyn "Paljastetussa Isiksessä". Asian okkultista kulkua täytyy kuvata niin, että kolmannentoista yksilön vihkimyksen hedelmä on hänen eetteriruumiinsa jäänteenä säilynyt maan henkisessä ilmakehässä. Tämä jäänne vaikutti innoittavasti noihin kahteentoista, kuten myös heidän jälkeensä heidän oppilaisiinsa niin että heidän kauttaan saattoi syntyä rosenkreutzilainen henkinen virtaus. Mutta tämä eetteriruumis vaikutti edelleen ja se läpäisi sitten kolmannentoista yksilön eetteriruumiin hänen taas ruumiistuessa.

     Jo 1300-luvulla ruumiistui jälleen tuon kolmannentoista yksilöllisyys, suunnilleen vuosisadan keskivaiheilla. Tässä ruumiistuksessa eli tämä yksilö yli sata vuotta. Hänet kasvatettiin samantapaisesti noiden kahdentoista opetuslapsen ja heidän seuraajiensa piirissä, mutta ei niin erillään maailmasta kuin edellisessä ruumiistuksessa. Ollessaan 28-vuotias hän sai ihmeellisen virikkeen. Hänen täytyi matkustaa ja lähteä pois Euroopasta. Ensiksi hän matkusti Damaskoon, ja siellä kertaantui hänelle vielä se tapahtuma, jonka Paavali oli kokenut. Tätä kokemusta voi pitää edellisen ruumiistuksen siemenestä kehittyneenä hedelmänä. 1200-luvun yksilön ihmeellisen eetteriruumiin kaikki voimat olivat säilyneet, eikä mitään hajonnut kuoleman jälkeen yleiseen maailmaneetteriin. Tämä oli pysyvä eetteriruumis, joka aina siitä saakka säilyi ehyenä maan eetterikehässä. Tämä sama henkisesti korkea eetteriruumis valaisi ja täytti säteilyllään henkisestä maailmasta taas uuden ruumiistuksen, 1300-luvun yksilön. Sen vuoksi piti hänen vielä kerran kokea Damaskon tapahtuma. Tämä on Christian Rosenkreutzin yksilöllisyys. Hän oli kolmastoista kahdentoista piirissä. Tästä ruumiistuksesta lähtien hänen nimensä on Christian Rosenkreutz. Esoteerisesti, henkisessä merkityksessä hän on Christian Rosenkreutz jo 1200-luvulta alkaen. Eksoteerisesti, ulkonaisesti hänen nimensä on Christian Rosenkreutz vasta 1300-luvulla. Ja tämän kolmannentoista oppilaat ovat niiden kahdentoista seuraajia 1200-luvulta. He ovat Rosenkreuzilaisia.

     Christian Rosenkreutz matkusti tuolloin kautta koko tunnetun maailman. Saatuaan noilta kahdeltatoista kootun viisauden liitetyksi sieluunsa Kristuksen korkean olemuksen hedelmöittämänä hänen oli mahdollista seitsemän vuoden aikana omaksua koko sen ajan viisaus. Kun hän sitten seitsemän vuoden kuluttua palasi Eurooppaan, hän otti noiden kahdentoista kehittyneimmät oppilaat ja seuraajat opetuslapsikseen ja ryhtyi sitten varsinaiseen rosenkreuzilaiseen työhön.

     Kokonaan uusi maailmankatsomus saattoi syntyä Christian Rosenkreutzin ihmeellisen eetteriruumiin säteilyn ansiosta. Mitä rosenkreuzilaiset aina meidän aikaamme saakka ovat suorittaneet on sekä ulkoista että sisäistä työtä. Ulkoisen työn tarkoitus oli saada selville, mitä aineen harhan takana on. Tahdottiin tutkia aineen harhaa. Makrokosmoksella kokonaisuudessaan on perustanaan eetteriruumis samoin kuin ihmisellä on eetteriruumis.

     On olemassa tietty askel, rajanylitys karkeammasta aineksesta hienompaan. Tarkastelkaamme fyysisen ja eteerisen aineellisen välistä rajaa. Mikä on fyysisen ja eteerisen elementin välillä, ei tule minkään muun kaltaista maailmassa. Se ei ole kultaa, ei hopeaa, ei lyijyä eikä kuparia. Tässä meillä on jotakin, jota ei voi verrata mihinkään muuhun fyysiseen, mutta se on eräänlainen ydin niistä kaikista. Meillä on tässä aine, joka piilee kaikissa muissa toisissa aineissa, niin että voi katsoa muiden fyysisten aineiden olevan tämän ainoan aineen muotoutumia. Rosenkreuzilaisten pyrkimyksenä oli nähdä selvänäköisesti tämä aine. He näkivät valmistuksen tällaiseen näkemiseen sielun moraalisten voimien kasvavassa toiminnassa, joka sitten teki tämän aineen heille näkyväksi. Sielun moraalisissa voimissa he näkivät voiman sen näkemiseen. Rosenkreuzilaiset ovat todella tämän aineen nähneet ja löytäneet. He havaitsivat, että tämä aine elää määrätyssä muodossa maailmassa, niin makrokosmoksessa kuin ihmisessäkin. Ulkona maailmassa, ihmisen ulkopuolella he kunnioittivat sitä makrokosmoksen suurena verhona ja pukuna. Ihmisessä he näkivät sen syntyvän silloin kun sopusointuinen vuorovaikutus vallitsi ajattelun ja tahtomisen välillä. He eivät nähneet tahdon voimia ainoastaan ihmisessä vaan myöskin makrokosmoksessa, esim. ukkosessa ja salamassa. He näkivät myös ajatuksen voimia toisaalta ihmisessä ja toisaalta ulkona maailmassa, esim. sateenkaaressa, aamuruskossa. Voiman tällaisen tahdon ja ajatuksen välisen sopusoinnun saavuttamiseen maailmassa sielussaan rosenkreuzilaiset etsivät kolmannentoista, Christian Rosenkreutzin eetteriruumiin säteilystä.

     Päätettiin, että kaikkien heidän tekemiensä keksintöjen täytyi pysyä sata vuotta rosenkreuzilaisten salaisuutena, ja vasta sadan vuoden kuluttua nämä rosenkreuzilaiset ilmoitukset saataisiin antaa maailmalle. Vasta kun sata vuotta oli niitä työskennelty, saataisiin niistä vastaavalla tavalla puhua. Niin valmistettiin 1600-1700-luvulle sitä, mikä 1785 ilmaistiin "Rosenkreuzilaisten salaiset merkit" teoksessa.

     Suuri merkitys on myös sillä että tiedämme: jokaisella vuosisadalla rosenkreuzilainen inspiraatio annettiin siten, ettei inspiraation kantajaa milloinkaan mainittu ulkonaisesti. Ainoastaan korkeimmat vihityt tiesivät sen. Nykyisin voidaan ulkonaisesti puhua vain sellaisista salaisuuksista, jotka ovat sadan vuoden ikäisiä, sillä tämän ajan on aina täytynyt kulua ennen kuin niistä saa puhua ulkomaailmassa. Ihmisillä on suuri kiusaus osoittaa sellaiselle henkilölle persoonalliseen suunnattua (ja se on kehnointa, mitä on), kiihkeää pyhimyksen palvelua. Se on tosin helposti ymmärrettävää. Mutta tämä henkilön sivuuttaminen ei ole välttämätöntä vain kunnianhimon ja ylpeyden ulkonaisia kiusauksia vastaan, joilta ehkä voisi varjeltua, vaan ennen kaikkea niitä okkultisia astraalisia hyökkäyksiä vastaan, joiden alaiseksi tällainen yksilö yhtä mittaa joutuisi. Sen vuoksi on välttämätön se ehto että vasta kun sata vuotta on kulunut tällaisesta tosiasiasta, siitä saa puhua.

     Rosenkreuzilaisten työn ansiosta tuli Christian Rosenkreutzin eetteriruumis vuosisadasta toiseen yhä voimakkaammaksi ja valtavammaksi. Se ei vaikuttanut ainoastaan Christian Rosenkreutzin kautta vaan myöskin kaikkien niiden kautta, jotka tulivat hänen oppilaikseen. 1300-luvulta alkaen on Christian Rosenkreutz ollut yhä uudelleen ruumiistuneena. Kaikki, mitä hengentiede julistaa, vahvistuu Christian Rosenkreutzin eetteriruumiin kautta. Ja ne jotka julistavat hengentiedettä, antavat tämän eetteriruumiin vaikuttaa itseensä. Tämä eetteriruumis voi vaikuttaa heihin sekä ruumiistuneena että ruumiistumattomana elävän Christian Rosenkreutzin kautta.

     Kreivi Saint-Germain oli 1700-luvulla Christian Rosenkreutzin eksoteerinen ruumiistuma. Mutta tämä nimi annettiin toisillekin henkilöille, niin ettei kaikki, mitä maailman eri puolilla kerrotaan Saint-Germainista, voi koskea todellista Christian Rosenkreutzia. Nykyään on Christian Rosenkreutz ruumiistuneena. Hänen eetteriruumiinsa säteilystä lähti H. P. Blavatskyn "Paljastettu Isis" -teoksen inspiraatio. Tämä Christian Rosenkreutzin vaikutus, joka näkymättömänä tuntui myös Lessingissä, innoitti tämän vuonna 1780 kirjoittamaan teoksen "Ihmiskunnan kasvatus". Materialismin paisuvan tulvan vuoksi kävi innoitus rosenkreuzilaisessa mielessä yhä vaikeammaksi. 1800-luvulla nousi sitten materialismin tulva ylimmilleen. Niin voitiin yhtä ja toista antaa vain varsin särkyneinä osina. Vuonna 1851 ratkaisi Wiedenmann arvoituksen sielun kuolemattomuudesta jälleenruumiistumisen mielessä. Hänen teoksensa sai palkinnon. Ja jo vuonna 1850 kirjoitti Drossbach sielutieteelliseltä kannalta jälleensyntymisen ajatuksesta.

     Näin vaikuttivat myös 1800-luvulla Christian Rosenkreutzin eetteriruumiin säteilyt. Ja tietty henkisen elämän uudistus saattoi tapahtua sen vuoksi, että pienempi Kali Juuga (pimeä aika) oli päättynyt vuonna 1899. Siitä syystä on pääsy henkisiin maailmoihin nykyisin helpompi ja henkinen vaikutus on nykyisin mahdollista paljon suuremmassa mitassa. Antautuminen Christian Rosenkreutzin valtavan eetteriruumiin vaikutukselle voi tuottaa ihmisille uuden selvänäköisyyden ja edistää korkeiden henkisten voimien tulemista. Mutta tämä on mahdollista vain niille ihmisille, jotka oikein noudattavat Christian Rosenkreutzin koulutusta. Tähän saakka oli erityinen esoteerinen rosenkreuzilainen valmistautuminen siihen välttämätöntä. Mutta 1900-luvun tehtävä on antaa tämän eetteriruumiin tulla niin valtavaksi, että se voi vaikuttaa myös eksoteerisesti. Ihmiset, joita se koskettaa, saavat kokea elämyksen, jonka Paavali koki Damaskossa. Tämä eetteriruumis on näihin aikoihin saakka vaikuttanut vain rosenkreuzilaisessa koulutuksessa. 1900-luvulla voivat yhä useammat ihmiset tulla tuntemaan tämän vaikutuksen ja sen kautta nähdä Kristuksen ilmestyvän eetteriruumiissa. Rosenkreuzilaisten työ tekee mahdolliseksi Kristuksen ilmestymisen eteerisessä maailmassa. Niiden luku, jotka pystyvät näkemään tämän, on tuleva yhä suuremmaksi. Meidän on liitettävä tämä uusi ilmestys suureen tapahtumaan: niiden kahdentoista ja kolmannentoista työhön 1200- ja 1300-1uvulla.

     Jos teistä voi tulla Christian Rosenkreutzin työn välineitä, voitte olla varmoja siitä, että teidän pieninkin henkinen työnne tulee ikuisesti pysyväksi.

     Huomenna puhumme Christian Rosenkreutzin työstä. Epäselvä kaipaus henkiseen tietoon täyttää nykyisen ihmiskunnan. Ja voimme olla varmoja siitä, että kaikkialla, missä rosenkreuzilaiset vakavasti ja tunnollisesti pyrkivät eteenpäin, siellä tehdään ikuisuuden työtä. Pieninkin henkinen työ vie meitä ylöspäin. On välttämätöntä suhtautua tähän pyhään asiaan ymmärtävästi ja kunnioittavasti.

 
2. ESITELMÄ

     Tämänpäiväinen tehtäväni on sanoa jotakin Christian Rosenkreutzin työstä. Se alkoi 1200-luvulla, jatkuu vielä tänään ja tulee kestämään ikuisesti.

     Tämän tie on ensimmäinen näytös on se, mitä eilen kerroimme Christian Rosenkreutzin vihkimyksestä ja niiden kahdentoista yhteisön ja kolmannentoista välisistä tapahtumista. Kun Christian Rosenkreutz syntyi uudelleen 1300-luvulla ja hänen ruumiistuksensa kesti yli sata vuotta, oli hänen työnään pääasiassa näiden kahdentoista opetuslasten opettaminen. Tuona aikana oppivat tuskin muut ihmiset kuin hänen kaksitoista oppilastaan tuntemaan hänet. Tätä ei ole käsitettävä niin, ettei Christian Rosenkreutz olisi liikkunut toistenkin ihmisten keskuudessa, vaan ainoastaan niin, että toiset ihmiset eivät tunteneet häntä. Itse asiassa on näin ollut aina tähän saakka. Mutta Christian Rosenkreutzin eetteriruumis vaikutti jatkuvasti hänen oppilaittensa keskuudessa. Sen voimat vaikuttivat yhä laajemmissa piireissä, ja tänä päivänä voivat oikeastaan varsin monet ihmiset innoittua tämän eetteriruumiin voimista.

     Ne, joita Christian Rosenkreutz tahtoo tehdä oppilaikseen, hän valitsee erityisellä tavalla. Näin valitun tulee tarkastella yhtä tai useampia elämänsä tapahtumia. Christian Rosenkreutzin valinta tapahtuu niin, että ihminen elämässään joutuu ratkaisevaan käännekohtaan, karmalliseen taitteeseen. Otaksukaamme esim. että ihminen on vähällä tehdä jotakin, joka johtaisi hänen kuolemaansa. Tällaiset tilanteet voivat olla mitä moninaisimmat. Ihminen kävelee tiellä, joka voi tulla hänelle vaaralliseksi, ehkä jonkin kuilun partaalla sitä huomaamattaan. Silloin tapahtuu, että tuo henkilö mahdollisesti muutaman askeleen päässä kuilusta kuulee äänen: "Pysähdy!" Hänen täytyi pysähtyä tietämättä miksi. Voi sattua tuhansia senkaltaisia tapauksia. On tosin otettava huomioon, että tämä on vain ulkonainen merkki, mutta se on ulkonaisen henkisen kutsumuksen tärkeä merkki. Sisäiseen kutsumukseen kuuluu, että valittu on tehnyt jotakin sisäistä henkistä työtä, tutkinut henkistä tietä.

     Mainittu ulkonainen tapahtuma on tosiasia fyysisessä maailmassa, mutta ääni ei ole kenenkään ihmisen ääni. Tapahtuma on aina sen laatuinen, että asianomainen aivan varmasti tietää, että ääni kuului henkisestä maailmasta. Ensiksi voisi luulla, että varoituksen lausui jonnekin piiloutunut ihminen; mutta jos varoituksen saanut on kypsä, hän ymmärtää, ettei kukaan fyysinen henkilö ole puuttunut hänen elämäänsä. Lyhyesti sanoen asia on niin, että oppilas tämän tapahtuman ansiosta aivan varmasti tietää, että on olemassa ilmoituksia henkisestä maailmasta.

     Tällainen tapahtuma voi sattua yhden kerran, mutta myös monta kertaa ihmisen elämässä. Meidän täytyy nyt ymmärtää, miten tämä vaikuttaa oppilaan mieleen. Oppilas sanoo itselleen: minulle on lahjoitettu armosta uusi elämä; edellinen oli mennyt hukkaan. Tämä uusi, armosta annettu elämä luo valoa oppilaan koko jäljellä olevaan elinaikaan. Hänellä on selvä tunne, jonka voi tulkita sanoilla: "Ilman tätä rosenkreuzilaiselämystäni olisin kuollut. Jäljellä olevalla elämälläni ei olisi arvoa ilman tätä tapahtumaa " Voi tosin käydä ettei ihminen, joka on kokenut tämän joko yhden tai useamman kerran, kuitenkaan heti liity mihinkään henkiseen liikkeeseen.

     Ihmisellä voi herätä muisto tällaisesta elämyksestä. Monet täällä olevista voivat mennyttä elämäänsä tarkastelemalla havaita siinä tämänkaltaisia tapahtumia. Tällaisiin tosiasioihin kiinnitetään nykyisin liian vähän huomiota. Meidän täytyy tehdä itsellemme selväksi, että sivuutamme elämässä monet tärkeät tapahtumat; emme niitä lainkaan huomaa. Tämä olkoon viitteenä tavasta, jolla kutsu rosenkreuzilaiseksi oppilaaksi tapahtuu.

     Tällainen tapahtuma voi mennä jälkeä jättämättä ihmisen ohi — sen vaikutus haihtuu eikä hän pidä tätä elämystä tärkeänä. Tai otaksukaamme, että ihminen on tarkkaavainen, eikä hän pidä tätä elämystä mitättömänä. Silloin hän mahdollisesti ajattelee: Oikeastaan olit käännekohdassa, karmallisessa taitteessa. Oikeastaan piti elämäsi päättyä tuona hetkenä. Erään sattuman avulla sinä pelastuit. Ja siitä hetkestä on tavallaan toinen elämä istutettu edelliseen elämään. Tätä toista elämää sinun tulee pitää kuin lahjana, ja sen mukaisesti sinun tulee toimia.

     Jos tällainen elämys herättää ihmisessä sellaisen sisäisen mielenvireen, että hän tuosta hetkestä lähtien pitää elämäänsä lahjana, seuraa siitä, että tästä ihmisestä samana päivänä tehdään Christian Rosenkreutzin tunnustaja sillä tällä tavalla hän kutsuu tämän sielun luokseen. Ja jos ihminen voi muistaa tällaisen elämyksen, hän voi sanoa: Christian Rosenkreutz on henkisistä maailmoista antanut minulle merkin siitä, että kuulun hänen liikkeeseensä. Christian Rosenkreutz on liittänyt minun kohtalooni tällaisen elämyksen mahdollisuuden.

     Tällä tavoin Christian Rosenkreutz valitsee oppilaansa. Näin hän kokoaa seurakuntansa. Jos tietoisesti kokee tällaista, voi sanoa itselleen: tässä minulle näytetään tie; minun tulee seurata sitä ja katsoa, missä määrin voin voimillani palvella rosenkreuzilaisuutta. Mutta ne, jotka eivät ole ymmärtäneet tätä merkkiä, päätyvät siihen myöhemmin, sillä jos kerran on saanut merkin, ei siitä sen jälkeen erkane.

      Se, että ihmisellä voi olla kuvatunkaltainen elämys, johtuu siitä, että tämä ihminen viimeisen kuolemansa ja viimeisen syntymänsä välisenä aikana kohtasi henkisessä maailmassa Christian Rosenkreutzin. Silloin Christian Rosenkreutz valitsi meidät. Hän istutti meihin tahdonvirikkeen, joka nyt johtaa sellaisiin elämyksiin. Täten saadaan aikaan henkisiä yhteyksiä.

     Päästäksemme syvemmälle asiaan puhumme Christian Rosenkreutzin varhaisemman ja myöhemmän opetuksen erosta. Tämä opetus oli aikaisemmin laadultaan tavallaan luonnontieteellistä, nykyään se on hengentieteellistä. Niinpä puhuttiin aikoinaan luonnonprosesseista ja tätä tiedettä nimitettiin alkemiaksi; ja kun tämä prosessi tapahtui maan ulkopuolella, sitä sanottiin astrologiaksi. Nykyisin pidämme lähtökohtana henkistä tutkimusta. Kun esimerkiksi suuntaamme huomion toisiaan seuraaviin atlantiksen jälkeisiin kulttuurikausiin, muinaisintialaiseen kulttuuriin, muinaispersialaiseen, egyptiläis-kaldealais-assyrialais-babylonialaiseen kulttuuriin, opimme henkisen tutkimuksen avulla tuntemaan ihmisen sielullisen kehityksen. Keskiaikana rosenkreuzilainen tutki maahan kuuluvia luonnontapahtumia. Hän erotti toisistaan kolme erilaista luonnontapahtumaa, joita hän piti luonnon kolmena suurena prosessina.

     Ensimmäinen suuri prosessi voidaan kuvata seuraavalla tavalla:

     Suolan muodostus. Kaikkea sitä, mikä luonnossa liuoksesta laskeutuu kiinteäksi aineeksi, nimitti keskiaikainen rosenkreuzilainen suolaksi. Mutta kun rosenkreuzilainen keskiajalla katseli tätä suolan muodostumista, oli hänen ajatuksensa siitä täysin toisenlainen kuin nykyajan ihmisen. Tällaisen prosessin näkemisen täytyi vaikuttaa rukouksen tavoin sen ihmisen sieluun, joka katseli sitä, jos hän tahtoi sen todella tajuta. Keskiaikainen rosenkreuzilainen koetti selvittää itselleen, mitä täytyi tapahtua hänen omassa sielussaan, jotta tämä suolan muodostuminen tapahtuisi siinäkin. Hän ajatteli: ihmisen luonto tuhoaa itseään jatkuvasti himojen ja halujen kautta. Elämämme olisi yhtämittaista tuhoutumista, mätänemisprosessia, jos antautuisimme yksinomaan himojen ja halujen valtaan. Ja jos ihminen todella tahtoo säilyä tältä mätänemisprosessilta, hänen täytyy alinomaa viljellä puhtaita, henkisyyttä koskettavia ajatuksia.

     Oli kysymys hänen ajatustensa korkeammasta kehityksestä. Keskiajalla rosenkreuzilainen tiesi, että ellei hän yhdessä ruumiistuksessa hillinnyt pyyteitään, hän syntyisi seuraavaan ruumiistukseen sairauden taipumuksin. Mutta jos hän puhdistaisi himonsa, hän astuisi seuraavaan ruumiistukseen taipumuksin terveyteen. Tuhoutumiseen johtavien voimien voittamisprosessi henkisyyden avulla on mikrokosminen suolan muodostus. Näin voimme käsittää, miten tällainen luonnontapahtuma keskiaikaiselle rosenkreuzilaiselle saattoi tulla mitä hartaimmaksi rukoukseksi. Kiteytynyttä suolan muodostumaa katsellessaan keskiaikainen rosenkreuzilainen sanoi mitä puhtaimmin hartauden tuntein: Tässä ovat jumalallis-henkiset voimat vuosituhansien ajan vaikuttaneet, kuten puhtaat ajatukset vaikuttavat minussa. Ja minä kunnioitan luonnon harhan takana olevia jumalten, jumalallis-henkisten olentojen ajatuksia. Sen tiesi keskiajan rosenkreuzilainen ja hän sanoi: Jos annan luonnon herättää itsessäni tällaisia tunteita, teen itseni makrokosmoksen kaltaiseksi. jos katselen tätä prosessia vain ulkoisesti, niin irroitan itseni Jumalasta, putoan pois makrokosmoksesta. — Näin tunsi keskiajan rosenkreuzilainen.

     Toinen elämys oli seuraava:

     Liukenemisprosessi on toinen luonnonprosessi, joka samalla tavoin saattoi johdattaa keskiaikaisen rosenkreuzilaisen rukoukseen. Kaikkea, mikä voi liuottaa jotakin muuta, nimitti keskiajan rosenkreuzilainen elohopeaksi eli merkuuriksi. Hänessä heräsi kysymys: Mikä on sitä vastaava ominaisuus ihmisen sielussa: Mikä sielunominaisuus on samanlainen kuin elohopean eli merkuurin vaikutus ulkona luonnossa? — Keskiaikainen rosenkreuzilainen tiesi: sielussa vastaavat elohopeaa rakkauden voimat. Hän teki eron alempien ja korkeampien liukenemisprosessien välillä, kuten on olemassa alhaisempia ja ylevämpiä rakkauden muotoja. Ja niin tuli myös liukenemisprosessin näkemisestä harras rukous. Keskiaikainen rosenkreuzilainen sanoi itselleen: Jumalan rakkaus on vuosituhansien aikana vaikuttanut ulkona luonnossa niin kuin rakkaus vaikuttaa minun sisimmässäni.

     Kolmas tärkeä luonnonprosessi oli keskiaikaiselle rosenkreuzilaiselle palaminen, mitä tapahtuu, kun liekit nielevät ulkonaista ainetta. Tässäkin keskiaikainen rosenkreuzilainen etsi palamista vastaavaa sisäistä tapahtumaa. Hän näki tämän sisäisen sieluntapahtuman palavassa hartaudessa jumaluutta kohtaan. Ja hän nimitti kaikkea, minkä liekit voivat niellä, tulikiveksi (rikiksi) eli sulfuriksi. Hän näki maan eri kehitysasteissa jatkuvan palamisprosessin eli rikkiprosessin kaltaisen puhdistumisprosessin. Kuten hän tiesi, että tuli kerran on puhdistava maan, hän näki palavassa hartaudessa jumaluutta kohtaan palamisprossessin. Maanprosesseissa hän näki niiden jumalten työn, jotka katsovat kunnioittavasti vielä korkeampiin jumaliin. Ja katsellessaan palamisprosessia rosenkreuzilainen suuren hartauden ja syvän uskonnollisen tunteen vallassa sanoi: Nyt jumalat uhraavat korkeammille jumalille. Ja kun hän itse keskiajalla laboratoriossaan sai aikaan palamisprosessin, hän tunsi: Minä teen, mitä jumalat tekevät, kun he uhraavat itsensä korkeammille jumalille. Vain silloin hän katsoi itsensä arvolliseksi käymään käsiksi palamisprosessiin laboratoriossaan, kun hän tunsi olevansa tulvillaan tällaista uhrimieltä. Kun hän tunsi haluavansa uhrautuen antautua jumalille Liekkien voima täytti keskiaikaisen rosenkreuzilaisen suurilla. syvillä uskonnollisilla tunteilla. Hän saattoi sanoa: kun ulkona makrokosmoksessa näen liekin, näen jumalten ajatukset, rakkauden ja uhrimielen.

     Keskiajan rosenkreuzilainen aikaansai itse näitä prosesseja ja syventyi sitten laboratoriossaan näiden suolan muodostusten, liukenemisten ja palamisten tarkkailuun. Niin tehdessään hän antautui syvien uskonnollisten tunteiden valtaan ja tunsi yhteytensä makrokosmoksen voimiin. Hänessä heräsivät silloin seuraavat sieluntoiminnot: jumalten ajatukset, jumalallinen rakkaus, jumalallinen uhripalvelus. Kun hän syventyi suolan muodostumisprosessiin, hänessä heräsivät itsessään sen kaltaiset puhdistuneet, kirkastuneet ajatukset. Liukenemisprosessissa hän tunsi kehotuksen rakkauteen; hänet täytti jumalallinen rakkaus. Palamisprosessissa hän koki uhrimielen hehkua, kehotuksen uhrata itsensä maailman alttarilla.

     Tällaisia olivat kokeiden tekijän elämykset. Ja jos joku selvänäkijänä olisi ollut läsnä tällaisen kokeen suorittamisessa, hän olisi havainnut muutoksen sen ihmisen aurassa, joka kokeen suoritti. Aura, joka ennen kokeen suorittamista oli varsin sekava, joka ehkä oli ollut täynnä himoja ja haluja, joiden valtaan asianomainen oli antautunut, tuli kokeen kautta yksivärisemmäksi. Ensiksi suolan muodostuskokeen aikana kuparinväriseksi ( — puhtaita jumalajatuksia), sitten liukenemiskokeen aikana hopeanhohtoiseksi ( — jumalrakkautta) ja vihdoin palamisen aikana kullankimaltavaksi (jumalallista uhrimieltä ja uhripalvelusta). Alkemistit sanoivat silloin, että he aurasta olivat tehneet subjektiivisen (omakohtaisen) kuparin, subjektiivisen hopean ja subjektiivisen kullan. Jos ihminen oli käynyt läpi sellaiset kokemukset, jos hän todella sisäisesti oli suorittanut tällaiset kokeet, hän oli jumalallisen rakkauden täyttämä. Siten syntyi puhtauden, rakkauden ja uhrimielen täyttämä ihminen. Tämän uhritoimituksen avulla keskiajan rosenkreuzilaiset saivat aikaan eräänlaista selvänäköisyyttä. Niin saattoi keskiaikainen rosenkreuzilainen nähdä, miten henkiset olennot aistien harhan takana antoivat olioiden syntyä ja jälleen hävitä. Ja siten hän myös ymmärsi, mitkä voimat sielussamme vievät meitä eteenpäin ja mitkä eivät. Hän oppi tuntemaan meidän omat syntymisen ja tuhoutumisen voimamme. 1500-luvun teosofi Heinrich Khunrath nimitti tätä prosessia syntymisen ja tuhoutumisen laiksi.

     Luonnon katselun kautta kävi kehittymisen ja taantumisen laki keskiaikaiselle rosenkreuzilaiselle selväksi. Tiedon, jonka hän siten omaksui, hän ilmaisi määrätyillä merkeillä, imaginatiivisilla kuvilla ja kuvioilla. Se oli eräänlaista imaginatiivista tietoa. Mitä eilen kuvattiin "rosenkreuzilaisten salaisiksi merkeiksi", on tulosta tästä näkemisestä.

     Näin työskentelivät parhaat alkemistit 1300-luvulta 1700-luvulle ja vielä 1800-luvun alkuun saakka. Tästä todella moraalisesta, eettisestä ja älyllisestä työstä ei ole mitään julkaistu painettuna. Mitä alkemiasta on julkaistu, käsittelee vain puhtaasti ulkonaisia kokeiluja, ja vain sellaisten ihmisten kirjoittamana, jotka harjoittivat alkemiaa vain itsetarkoituksena. Väärän alkemistin tarkoituksena oli vain aineiden muodostaminen. Hän näki aineen palamiskokeessa ainoastaan aineellisen tuloksen saavuttamisen. Oikea alkemisti ei antanut mitään arvoa sille aineelle, jonka hän lopullisesti sai aikaan. Hänelle olivat tärkeitä vain ne sisäiset sielunkokemukset, ne elämykset ja ajatukset, jotka hänessä itsessään syntyivät aineenmuodostumisen aikana Vallitsi sen vuoksi ankara laki. ettei keskiaikainen rosenkreuzilainen, joka kokeiluillaan sai syntymään kultaa ja hopeaa, milloinkaan saanut käyttää niitä omaksi ansiokseen. Hän sai vain lahjoittaa pois syntyneet metallit. Nykyajan ihmisellä ei ole enää oikeata käsitystä näistä kokeiluista. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä kokeilija saattoi kokea. Keskiaikainen rosenkreuzilainen saattoi kokea laboratoriossaan kokonaisia sielunnäytelmiä. Kun esim. saatiin aikaan antimonia, näkivät kokeilijat näissä prosesseissa jotakin moraalisesti hyvin merkittävää.

     Elleivät nämä asiat olisi tapahtuneet, emme nyt voisi harjoittaa rosenkreuzilaisuutta hengentieteellisessä mielessä. Mitä keskiaikainen rosenkreuzilainen koki luonnontapahtumia katsellessaan, oli pyhää luonnontiedettä. Hänen henkisen uhrimielen, suuren ilon ja tuskan, suurten luonnontapahtumien kokemuksensa vaikuttivat häneen vapahtavasti ja vapauttavasti. Tämä kaikki lepää nyt ihmisen tiedottomassa sisimmässä — kaikki, mikä silloin häneen istutettiin.

     Miten löydämme uudelleen nämä piilevät voimat, jotka silloin johtivat selvänäköön? Saavutamme ne tutkimalla hengentiedettä ja antautumalla vakavan meditaation ja keskittymisen avulla sielun sisäiseen elämään. Sellaisen sisäisen kehityksen kautta muuttuu vähitellen luonnontarkastelu taas uhripalvelukseksi. Sitä varten täytyy ihmisten käydä sen kautta, mitä nykyisin sanotaan hengentieteeksi. Tuhansien ihmisten täytyy syventyä hengentieteeseen, elää sisäistä elämää, jotta tulevaisuudessa voitaisiin henkinen totuus jälleen havaita luonnon takana, jotta opitaan jälleen ymmärtämään harhan takana henkinen. Silloin saa tulevaisuudessa — vaikka aluksi vain pieni joukko — kokea Paavalin tapahtuman Damaskossa ja havaita eteerisen Kristuksen, joka yliaistillisena tulee ihmisten joukkoon. Mutta ensiksi täytyy ihmisten jälleen saavuttaa luonnon henkinen näkeminen. Jos ei tunne rosenkreuzilaistyön koko sisäistä merkitystä, saattaisi luulla, että ihmiset ovat vielä samalla kehitysasteella kuin kaksituhatta vuotta sitten. Ennen kuin tämä prosessi, joka on mahdollinen vain hengentieteen avulla, on käyty läpi, ei ihminen saavuta henkistä näkemistä. On paljon hyviä ja hartaita ihmisiä, jotka ovat pohjaltaan henkisen tiedon etsijöitä, vaikka he eivät tietoisesti liity hengentieteeseen.

     Jordanin kasteen kautta, jossa Kristus astui alas Jeesus Nasaretilaisen ruumiiseen, ja Golgatan mysteerin kautta on ihmiskunta juuri tullut kykeneväksi myöhemmin — vielä tällä vuosisadalla, noin vuodesta 1930 alkaen — näkemään ja kokemaan Kristuksen eetteriruumiissa. Kristus on vain kerran vaeltanut maan päällä fyysisessä ruumiissa; ja se pitää voida käsittää. Kristuksen tuleminen merkitsee Kristuksen yliaistillista näkemistä eetteriruumiissa. Sen vuoksi täytyy jokaisen, joka tahtoo pysyä oikean kehityksen mukana, saavuttaa kyky nähdä hengen silmillä. Ihmiskunta ei olisi kehittynyt eteenpäin, jos Kristuksen vielä kerran täytyisi esiintyä fyysisessä ruumiissa. Seuraavan kerran hän ilmestyy eetteriruumiissa.

     Mitä eri uskontunnustukset saattoivat antaa, sen on Christian Rosenkreutz ja kahdentoista kolleegio koonnut yhteen. Seurauksena siitä tulee olemaan, että Kristus-virikkeessä löydetään se, mitä yksityiset uskonnot ovat antaneet, mihin niiden tunnustajat ovat pyrkineet ja mitä he ovat kaivanneet. Lähinnä seuraavien vuosisatojen kehitys tulee olemaan Kristus-virikkeen ymmärtämisen luominen ja edistäminen. 1900-luvulta alkaen tulevat kaikki uskonnot yhtymään Rosenkreutz-mysteerissä. Ja se tulee olemaan mahdollista kolmen lähimmän vuosituhannen kuluessa, koska ei tule olemaan enää välttämätöntä opettaa ihmisiä dokumenttien avulla. Kristuksen näkemisen kautta he oppivat itse ymmärtämään sen tapahtuman, jonka Paavali koki Damaskossa. Ihmiskunta tulee itse kokemaan Paavalin elämyksen.

     Viidentuhannen vuoden kuluttua Buddhan valaistuksesta boddhipuun alla tulee esiintymään Maitreya Buddha. Se tapahtuu siis noin kolmentuhannen vuoden kuluttua meidän ajastamme. Hän tulee olemaan Gautama Buddhan seuraaja. Todellisten hengentutkijoiden keskuudessa siitä ei ole epäilystä. Sekä länsimaiset että itämaiset hengentutkijat ovat siitä yhtä mieltä. Kaksi asiaa on siis varmaa:

     Ensiksikin, että Kristus vain yhden kerran saattoi ilmestyä fyysisessä ruumiissa ja että hän 1900-luvulla ilmestyy eetteriruumiissa. 1900-luvulla tulee kyllä esiintymään suuria yksilöitä kuten esimerkiksi se bodhisattva Gautama Buddhan seuraaja, josta noin kolmen vuosituhannen kuluttua tulee Maitreya Buddha. Mutta ei ainoakaan tosi hengentutkija pidä 1900-luvulla fyysisesti ruumiistunutta ihmistä Kristuksena. Ei kukaan todellinen hengentutkija odota Kristuksen esiintyvän 1900-luvulla fyysisessä ruumiissa. Jokainen todellinen hengentutkija pitää sellaista väitettä vääränä. [Rudolf Steiner korostaa asiaa, koska juuri näihin aikoihin väitettiin Teosofisessa Seurassa Kristuksen syntyneen uudelleen maan päälle.] Mutta juuri bodhisattva tulee viittaamaan Kristukseen.

     Toiseksi: se bodhisattva, joka esiintyi Jeshu ben Pandirassa, vasta kolmetuhatta vuotta meidän aikamme jälkeen esiintymään Maitreya Buddhana. Intian todelliset hengentutkijat kauhistuisivat, jos väitettäisiin, että Maitreya Buddha voisi esiintyä aikaisemmin. Intiassa voi tosin olla sellaisia okkulttisteja, jotka eivät ole todellisia hengentutkijoita ja jotka tietyistä syistä puhuvat jo nyt ruumiistuneesta Maitreya Buddhasta. Oikea syventyminen rosenkreuzilaiseen hengentieteeseen ja oikea kunnioitus Christian Rosenkreutzia kohtaan voi varjella jokaista joutumasta näiden erehdysten valtaan.

     Tämän kaiken rosenkreuzilaiset sanovat niin, että sen voi järjellä tarkistaa. Terve järki voi tutkia kaikkia näitä asioita. Älkää uskoko minuun auktoriteettina, vaan pitäkää kaikkea, mitä sanon, vain virikkeenä ja koetelkaa sitä itse. Luotan täysin siihen, että mitä enemmän sitä koettelette, sitä järjellisempänä tulette pitämään hengentiedettä. Mitä vähemmän esiintyy auktoriteettiuskoa, sitä enemmän syntyy Christian Rosenkreutzin ymmärtämistä. Me tiedostamme Christian Rosenkreutzin parhaiten, jos todella syvennymme hänen yksilöllisyyteensä ja tulemme tietoisiksi siitä, että Christian Rosenkreutzin henki pysyy ja vaikuttaa edelleen. Ja mitä lähemmäksi tätä suurta henkeä tulemme, sitä enemmän saamme voimaa. Tämän suuren johtajan eetteriruumiista, joka aina tulee olemaan ja vaikuttamaan, voimme toivoa saavamme paljon voimaa ja tukea, jos pyydämme tältä suurelta johtajalta hänen apuaan.

     Myös tuon omalaatuisen tapahtuman, Christian Rosenkreutzin kuihtumisen, voimme ymmärtää, jos oikein syvennymme hengentieteelliseen työhön. 1200-luvulla tämä yksilöllisyys eli fyysisessä ruumiissa, joka heikkeni aivan läpikuultavaksi, niin että hän muutaman päivän makasi kuin kuolleena ja tuona aikana oli vastaan noiden kahdentoista viisauden ja koki Damaskon ihmeen.

     Vallitkoon oikea rosenkreuzilaishenki juuri tässä ryhmässä ja vaikuttakoon siinä innoittavasti. Silloin tulee Christian Rosenkreutzin eetteriruumis täällä sitä enemmän vaikuttamaan.

     Siinä mielessä alkakoon täällä tämän ryhmän työ. Ne, jotka ovat tänne tulleet, auttakoot voimillaan toisia Neuchatelissa ja lähettäkööt heille usein sellaisia hyviä ajatuksia, että tämän täällä perustetun ryhmän henki tulisi pysyväksi. Mitä enemmän tätä suurta asiaa lähestymme ja työskentelemme edelleen tässä hengessä, sitä pikemmin saavutamme päämäärän. Haluaisin itse alinomaa muistuttaa suuresta, lupaavasta työstämme ja pyydän länsimaiden suurelta johtaja1ta hänen apuaan. Olkoon tämä ryhmä eräs sen temppelin rakennuskivi, jonka tahtoisimme rakentaa. Christian Rosenkreutzin hengessä olemme avanneet tämän ryhmän toiminnan, ja Christian Rosenkreutzin hengessä tahdomme jatkaa työtämme.

Kaksi esitelmää Neuchatelissa 27. ja 28.9. 1919
Christian Rosenkreutz -ryhmän perustamisen yhteydessä.
Esitelmänpitäjä ei ole tarkistanut
pikakirjoitusmuistiinpanoista julkaistuja esitelmiä.

 
bar_vpm.jpg (973 bytes)
 

Etusivu

Rudolf Steiner

Antroposofia